Viimeiset viikot ovat hurahtaneet niin nopeasti, ettei bloggaamiseenkaan ole riittänyt aikaa. Kaikki on kuitenkin hyvin ja luettu on paljon. Uskon, että ehdin pian kirjata ajatuksia tännekin. 

Onnea tuo tällä hetkellä erityisesti pino nuortenkirjoja, joita olen haalinut erilaisista nettikirjakaupoista. Pelonsekaisella riemulla käyn lukemaan noita vanhoja rakkaita. Vieläkö ne sykähdyttävät yhtä paljon kuin 20 vuotta sitten? 

Loppukuusta on blogissani tiedossa myös lastenkirja-viikko, edellisestä onkin jo liian kauan! Lisäksi tiedossa on ainakin yksi Nobel-kirja, Ivana B. sekä jälleen päivittyvä teehuone. Tästä se taas lähtee!

Mä vaan ihmettelen sitä, että kun meillä on kerrankin mahdollisuus elää just sillä tavoin kuin me halutaan, niin sitä vapautta rajoitetaan sitten tiukoilla säännöillä.

Salla Simukan ”Jäljellä” on huima nuorille suunnattu dystopia lähitulevaisuudesta. Jos olisin teininä saanut tämän kirjan käteeni olisin rakastanut sitä ehdoitta ja hehkuttanut kirjaa kaikille ystävilleni. Juuri tämänkaltaisia filosofisia tarinoita rakastin. Niin ja rakastan yhä! Tykkäsin Simukan ”Jäljellä”-kirjasta niin kovasti, etten millään jaksaisi odottaa ensi syksyyn, jolloin kirjaan ilmestyy jatko-osa ”Toisaalla”. Osaltaan odotus johtuu tietenkin myös siitä, että ensimmäisen osan loppuun on kirjoitettu niin piinaava koukku, että vain masokistinen hullu jättäisi seuraavan osan lukematta.

”Jäljellä” sijoittuu siis tulevaisuuden Suomeen, ei tosin kovin kauas eikä kovin erilaiseen maailmaan, mutta kuitenkin pikkuisen vinksallaan olevaan todellisuuteen. Kirjan päähenkilö Emmi on epävarma teini maailmassa, jossa jokaisen tulee löytää paikkansa ja oma erikoisuutensa mieluiten jo ala-asteella. Koulussa jokaisen oppilaan kohdalla selvitetään onko tämä kenties Dramaatikko, Intellektuaali, Atleetikko, Numeerikko, Analyytikko, Aktivisti tai johonkin muuhun lokeroon sopiva lahjakkuus. Oppilaat, jotka eivät osoita erityistä lahjakkuutta tai taipumusta yhtään mihinkään jäävät Potentiaaleiksi ja juuri tällainen on myös päähenkilö Emmi. Mielestäni tämä on hieno kannanotto kirjailijalta maailmassamme, jossa lapsilta ja nuorilta odotetaan varmoja valintoja ja mielellään myös jonkinlaista erityislahjakkuutta jo hyvin nuoresta lähtien. Olemmeko me todella matkalla kohti tuollaista tulevaisuutta?

Emmi kokee olevansa muita huonompi, koska on yhä 15-vuotiana pelkkä Potentiaali. Saadakseen huomiota vanhemmiltaan päättää Emmi karata kotoa. Vain yhdeksi yöksi, vain siksi aikaa, että vanhemmat huolestuvat ja osaavat sitten arvostaa lastaan, kun saavat hänet vihdoin takaisin. Mutta palatessaan takaisin kotiinsa Emmi löytääkin kotinsa tyhjänä. Koko perhe on kadonnut mystisesti, samoin naapurit ja ilmeisesti koko kaupunki. Onko heidät evakuoitu? Vai onko Emmi kenties kuollut ja joutunut jonkinlaiseen välitilaan? Kuinka koko kaupunki (tai kenties koko maailma?) on voinut tyhjentyä? Palaavatko ihmiset koskaan takaisin?

Kuinka elää maailmassa yksin? Voiko totaalisesta vapaudesta nauttia? Ja jos jäljellä on muitakin, voiko heihin luottaa?

Tilanteen outoutta lisäävät myös siellä täällä ilmestyvät Emmille osoitetut sitaatit vanhoista satukirjoista. Pieni Merenneito, Hannu ja Kerttu, Keisarin uudet vaatteet ja Punahilkka… Onko Emmi sittenkin joutunut johonkin näistä menneisyyden saduista? Ja voisiko hän jotenkin pelastaa itsensä tai perheensä noiden satujen avulla?

Minä nautin kovasti kirjasta ja sen maailmasta sekä mahdollisuudesta sukeltaa taas hetkeksi nuortenkirjojen ihanaan maailmaan. Kirjalla on myös hienot nettisivut, jotka löytyvät täältä.

- Luuletko sä, että me saadaan koskaan vastausta tähän maailman tyhjyyteen? Onerva kysyi.

- Mä luulen, että me ollaan se vastaus.

- Mitä sä tarkoitat? Emmi ihmetteli.

- Meidän pitää itse luoda ja löytää tälle kaikelle merkitys. Miettikää nyt. Jos me oltaisiin vielä tavallisessa maailmassa, me pohdittaisiin ihan samaa asiaa. Eli miksi me ollaan olemassa, miksi me ollaan täällä maapaallolla, onko universumissa muita? 

Käykääpä kaikki bloggaajat lukemassa tämä Sallan perusteellinen ja erittäin hyvä kirjoitus blogeista ja tekijänoikeuksista!

Kuten niin monissa muissakin lapsiperheissä, myös meillä väännetään jatkuvasti kättä siitä, mitä syödään päivälliseksi. Kuka päättää ja kenen lempiruokia syödään eniten? Jos tytär saisi päättää söisimme pelkästään kalapuikkoja ja lettuja. Ehkä silloin tällöin kaupan lisää-vain-vesi-tomaattikeittoa. Niin ja tietysti lihaa. Minä ja mies syömme vain kasviksia ja kalaa, mutta olemme päättäneet, että esim. tarhassa lapsi saa syödä mitä haluaa. Kasvisyönti ei ole Norjassa edelleenkään kovin yleistä, eikä "lihattomalle" lapselle yleensä löydy sopivia vaihtoehtoja. Tarhassa lapsi on siis päässyt erilaisten liharuokien ja -leikkeleiden makuun ja söisi niitä mielellään kotonakin. Lapsi-parka, sillä vanhemmat eivät kuitenkaan suostu valmistamaan muuta kuin kasviksia ja kalaa.

Ja niin kuin monet muutkin lapset, on myös meidän tyttäremme melkoisen ennakkoluuloinen kaikkea uutta kohtaa. Siksi toisinaan tuntuu, että olen jo unohtanut kaikki ihanat erilaiset maut, koska niitä voi niin harvoin kokkailla koko perheelle.

Tähän kyllästyneenä kaivoin taas esille maailman ihanimman keittokirjan Virginie Besancon "Aurinkokeittiöni - Välimerellisiä kasviruokia". Kirjassa on paljon toinen toistaan ihanampia kasvisruokien ohjeita, mutta niitäkin tärkeämpiä ovat kokkaamiseen innostavat ihanat valokuvat! Kaikki on niin kaunista ja herttaista ja viihtyisää. Välimeren auringon alla on aikaa kävellä hitaasti torille, ostaa tuoreita kasviksia ja kokkailla niistä herkullisia ruokia ihanassa pittoreskissa keittiössä. Minullekin tuollainen elämä!

Niin ja ensi viikolla ei varmasti syödä kalapuikkoja!

Ylihuomenna eli perjantaina 20.4. siirtyy "Kertomus jatkuu" -blogi hetkeksi radioon!

Yle Radio 1 Kirjakerhossa on teemana "Norjalaisen onnelan tuska" ja käsittelyssä kaksi uutta norjalaista romaania: Gaute Heivollin "Etten palaisi tuhkaksi" ja Magne Hovdenin "Saamelandia". Mukana myös mm. minä, keskustelemassa Seppo Puttosen kanssa norjalaisesta kirjallisuudesta. Muistakaa siis päivystää radion edessä joko perjantaina 20.4. klo 17.20 tai lauantaina 21.4. klo 10.05!

Jos kuitenkin unohdatte, voi keskustelun kuunnella myöhemmin myös netistä eli täältä.

Samalla haluan muistuttaa mahdollisia uusia lukijoita "Johdatus norjalaiseen kirjallisuuteen" -sivustani, jota olen taas päivittänyt. Sieltä löytyy yleiskatsaus norjalaiseen kirjallisuuteen ja monia hyviä lukuvinkkejä!

2760889966649. Hän sulki kynän ja laski sen paperin viereen. Kaksituhattaseitsemänsataakuusikymmentämiljardia kahdeksansataakahdeksankymmentäyhdeksänmiljoonaa yhdeksänsataakuusikymmentäkuusituhatta kuusisataaneljäkymmentäyhdeksän, hän lausui ääneen. Sitten uudestaan hiljempaa, kuin jotakin kielivoimistelulorua. Hän päätti, että tuo luku olisi hänen. Hän oli varma, ettei kukaan muu maailmassa, kukaan muu koko maailmanhistoriassa, ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä. Luultavasti siihen mennessä kukaan ei ollut koskaan kirjoittanut sitä paperille ja vielä vähemmän lausunut sitä ääneen.

Hetken emmittyään hän kirjoitti kaksi riviä alemmas numerosarjan 2760889966651. Tämä on Alice, hän ajatteli.

(Suom. Helinä Kangas)

Valtaosa tarinoista kertoo ihmisten kohtaamisesta. Erityisesti rakkaustarinat keskittyvät yleensä siihen, kun kaksi ihmistä kohtaa. Yllättäen, sattumalta, usein jopa kaikkea todennäköisyyttä uhaten, ihmiset kohtaavat ja rakastuvat. Paolo Giordanon ”Alkulukujen yksinäisyys” ei ole sellainen tarina.

”Alkulukujen yksinäisyys” kertoo tarinan siitä, kuinka rakkaus kulkee ohi. Kaksi rakastavaista, toisilleen luodut Alice ja Mattia törmäävät yhteen kerta toisensa jälkeen, mutta todellista kohtaamista ei synny. Miksei? Matemaatikko Mattian mukaan he ovat molemmat alkulukuja, jotka voi jakaa vain ykkösellä tai itsellään. Eikä alkuluvun vierellä voi koskaan olla toista alkulukua. Lähelle voi päästä, mutta ei koskaan tarpeeksi lähelle.

”Alkulukujen yksinäisyys” on kaunis ja kuulas kirja, mutta niin hirvittävän surullinen! Sekä Mattia että Alice ovat traumatisoituneet lapsena eivätkä edes aikuisena voi antaa anteeksi itselleen eivätkä muille. Mattia tuntee niin pusertavaa syyllisyyttä, ettei voi antaa itselleen lupaa onneen tai edes normaaliin elämään. Hän vetäytyy kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä, keskittyy numeroihin ja kieltäytyy elämästä. Alice taas syyttää isäänsä, mutta kääntää vihansa sisäänpäin. Kumpikin ilmaisee vihaa, syyllisyyttä ja pelkoa ruumiillisesti, toinen kieltämällä keholtaan kaiken ravinnon, toinen viiltämällä ja vahingoittamalla itseään.

Kun nämä kaksi rikkinäistä ja surullista ihmistä kohtaavat toisensa, loksahtavat he kohdalleen.

Ulkopuoliset huomasivat heti sen, minkä he itse tajusivat vasta vuosia myöhemmin. Alice ja Mattia astuivat keittiöön käsi kädessä. He eivät hymyilleet eivätkä katsoneet samaan suuntaan, mutta oli kuin heidän ruumiinsa olisivat virranneet toisiinsa yhteen liitettyjen käsivarsien ja sormien kautta.

Mutta aina sekään ei riitä. Joskus suru, viha tai syyllisyys voi kasvaa niin suureksi, ettei ihminen enää löydäkään tietä takaisin. Silloin rakkaus, ystävyys ja elämä kulkee ohi. Toisinaan ihmisen onkin tehtävä tietoinen päätös siitä, että aikoo vielä elää, antaa itselleen luvan elää. Mitä Alice ja Mattia päättävät, se jätetään kirjassa auki.

Jotain hyvin erityislaatuista näissä päähenkilöissä oli. Alusta asti he tuntuivat hyvin eläviltä ja täysiltä. Sellaisilta, joita olisi halunnut ravistella ja helliä. Suunnattoman ärsyttäviä ja niin liikuttavia olentoja! Lukijan tekee mieli huutaa ja pakottaa heidät elämään, mutta eihän siihen kukaa pysty, toisen puolesta. Kirjan loppupuolella Alice ymmärtää tämän itsekin.

Ensimmäistä kertaa hän ajatteli, että hänellä ei ollut enää ketään jota syyttää, että kaikki virheet olivat hänen omiaan.

Kirja pistää miettimään mitä minulle pitäisi tapahtua, että kieltäisin itseltäni elämän? Minkälaista surua tai syyllisyyttä minä itse en jaksaisi kantaa? Vai luotanko siihen, että tapahtui mitä tahansa, niin minä aina valitsisin elämän? En tiedä. Ihmiset käyvät läpi monenlaisia kauheuksia, mutta haluavat silti yhä rakastaa ja päästää toiset lähelleen, mutta paljon on myös heitä, jotka kieltäytyvät siitä hyvästä, joka on vielä jäljellä ja heille tarjolla.

Jos et pelkää surua ja yksinäisyyttä, niin lue tämä kirja. Jos pelkäät, niin lue sittenkin.

”Oletetaan ihan väittelyn vuoksi”, Crake sanoi eräänä iltana, ”että sivistys sellaisena kuin me sen tunnemme on tuhoutunut. Otatko popcornia?”

”Onko tuo oikeaa voisulaa?” Jimmy kysyi.

”Watson-Crickissä on tarjolla vain parasta”, Crake sanoi. ”Kun se kerran tuhoutuu, sitä ei voi enää rakentaa uudelleen.”

”Miksi ei? Onko sinulla suolaa?”

”Siksi että kaikki tarvittavat pintametallit on jo kaivettu maasta”, Crake sanoi. ”Ja ilman niitä ei tule rauta-aikaa, ei pronssi-, teräs- eikä muutakaan aikaa. Syvemmällä maankuoressa on kyllä metalleja, mutta niiden nostamiseen tarvittava kehittynyt teknologia on tuhoutunut.”

”Voihan sen rakentaa uudelleen”, Jimmy sanoi popcornia pureskellen. Oli kulunut pitkä aika siitä kun hän oli saanut näin hyvää popcornia. ”Ohjeet ovat tallella.”

”Itse asiassa eivät ole”, Crake sanoi. ”Ei se ole sama asia kuin pyörän keksiminen, se on paljon monimutkaisempaa. Hyvä, oletetaan että ohjeet säilyvät, oletetaan että henkiin jää myös ihmisiä, jotka osaavat lukea niitä. Sellaisia ihmisiä on kuitenkin hyvin harvassa, hyvin kaukana toisistaan, eikä heillä ole tarvittavia työkaluja. Muista: ei ole sähköä. Kun nämä ihmiset kuolevat se on lorun loppu. Ei ole oppipoikia eikä seuraajia. Otatko oluen?”

”Onko se kylmä?”

”Enempää ei tarvita”, Crake sanoi, ”kuin yhden sukupolven eliminoiminen. Pätee mihin tahansa lajiin. Kovakuoriaisiin, puihin, mikrobeihin, tiedemiehiin, ranskanpuhujiin, ihan kaikkeen. Kun sukupolvien välinen ketju katkaistaan hyvissä ajoin, peli on pelattu – lopullisesti.” (Suom. Kristiina Drews)

Margaret Atwoodin rinnakkaisteokset ”Oryx ja Crake” sekä ”Herran tarhurit” avaavat oven järisyttävän voimakkaaseen lähitulevaisuuden dystopiaan. Kirjan ”Oryx ja Crake” alussa elossa on vain Lumimies, ainoa henkiin jäänyt koko vanhasta maailmasta. Ja Lumimiehen seurana joukko Craken lapsia, viattomia ja naiiveja uuden maailman kansalaisia. Vähitellen Lumimies alkaa keriä auki tarinaansa, kertomusta siitä mistä hän tulee ja mitä maailmalle on tapahtunut. Ja miksi.

Atwood itse kutsuu kirjoja toistensa sisarteoksiksi, jotka voi lukea myös täysin itsenäisinä kirjoina ja näin toki onkin. Silti suosittelen lukemaan kirjat peräkkäin ja mielellään myös melko tiiviiseen tahtiin. Maailma, johon kirjat vievät on niin voimakas, että nämä yhteensä 1000 sivua luettuaan on lukija niin täynnä ja niin tyhjä, että voimakkaampaa lukuelämystä saa etsiä!

Luin nämä Atwoodin kirjat jo viime syksynä, mutta niistä kirjoittaminen on osoittautunut kovin vaikeaksi. Kirjat ovat niin täynnä asiaa, niin huumaavia ja hurjia, ettei niitä mitenkään voi kuvailla kattavasti yhdessä blogipostauksessa. Nämä ovat niitä kirjoja, joiden ympärille pitäisi kehittää seminaari tai luentosarja, jotta saisi ilmaistua edes murto-osan kaikista niistä ajatuksista, joita kirjat herättävät.

Atwood näyttää meille maailman, jossa me jo melkein elämme. Hänen tulevaisuutensa ei ole kovin kaukana, monella tapaa se on täällä jo ja juuri tämä tekee kirjoista niin ahdistavia. Tämä ei ole se turvallisen omituinen tulevaisuus, jossa monissa scifi-kirjoissa seikkaillaan. Tämä on tulevaisuus, joka on vain askeleen päässä siitä missä me jo elämme.

Piirin asukkaat eivät käyneet kaupungissa ellei ollut pakko, eivätkä silloinkaan koskaan yksin. He kutsuivat kaupunkia nimellä rahvaanmaat. Huolimatta sormenjälkiin perustuvista henkilökorteista, jotka nykyään oli kaikilla, yleinen turvallisuus rahvaanmaalla jätti toivomisen varaa. (…)

BioYhtymän muurien ja porttien ja valonheittimien ulkopuolella elämä oli arvaamatonta. Sisäpuolella se oli samanlaista kuin Jimmyn isän lapsuudessa, ennen kuin tilanne muuttui vakavaksi, tai niin Jimmyn isä ainakin sanoi. Jimmyn äiti väitti, että Piiri oli kuin huvipuisto, ettei entisiä aikoja saanut enää takaisin, mutta Jimmyn isä kysyi: miksi mollata? Täällä saattoi sentään liikkua pelkäämättä, vai mitä? Ajella polkupyörällä, istuskella katukahvilassa, ostaa jäätelötötterön? (…)

Silti TurPon miehet – ne joista isä sanoi meidän pojat – joutuivat olemaan jatkuvasti valppaina. Kun pelissä oli niin paljon, ei voinut tietää mitä vastapuoli saattaisi keksiä. Vastapuoli tai vastapuolet – ei ollut vain yhtä ainoaa vihollista, jota piti varoa. Oli muita yhtiöitä, muita maita, useita lahkoja ja siipiä ja juonittelijoita. Liikkeellä oli liikaa rautaa, Jimmyn isä sanoi. Liikaa rautaa, liikaa softaa, liikaa vihamielisiä eliöitä, liikaa kaikenlaisia aseita. Ja liikaa kateutta ja kiihkomielisyyttä ja pahaa tahtoa.

Atwood näyttää meille maailman, jossa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on kasvanut entisestään, mutta eipä juuri enempää kuin jo nyt tietyissä osissa omaa maailmaamme. Atwood näyttää meille maailman, jossa eläinten hyväksikäyttö ja geenimanipulaatio on viety yhden loogisen askeleen eteenpäin. Atwoodin maailmassa on kehitetty esimerkiksi kananpoikia, joilla ei ole silmiä tai nokkaa koska ne ovat sille tarpeettomia. Kanapoika on itse asiassa pelkkä elävä organismi, jossa tököttää 12 kananrintaa. Syötäväksihän kana tulee, joten siitä voi hyvin poistaa syömiseen kelpaamattomat osat näppärän geenimanipulaation avulla. Lukija ei voi välttyä ajatukselta, että hyvin samanlaista logiikkaa noudatetaan tehomaataloudessa jo nyt. Eläimellä ei ole itseisarvoa muuten kuin ihmisen hyödykkeenä ja siksi sille voi tehdä mitä tahansa. Sitä paitsi jo nyt maailmasta löytyy ties minkälaisia geenihirvityksiä, ylilihaksikkaita lehmiä ja muita.

Atwood avaa oven maailmaan, jossa tosi-tv:stä voi katsoa suoria teloituksia ja kuoliaaksi kivittämisiä. Mutta löytyyhän noita internetistä jo nytkin. Atwoodin maailmassa internetin rinnalla on ns. darknet, jossa rikolliset voivat liikkua täysin salassa ja turvassa. Luettuani kirjasta tuosta darknetistä mietin hetken ajan, että tässä kirjailija kyllä pistelee omiaan, mutta vain muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen näin Helsingin Sanomissa uutisen juuri tästä samasta darknetistä. Sekin on siis täällä jo. Atwoodin maailmassa naisten ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on jokapäiväistä hupia, jota koulupojat seuraavat suosituilta nettisivuilta ja valitettavasti luulen, että tässäkin todellisuus on jo kirjailijan mielikuvitusta ihmeellisempää, surullisempaa ja julmempaa.

Atwood näyttää meille maailman, jossa lääkeyhtiöt ovat kehittyneet niin pitkälle, että niiden täytyy alkaa kehittää uusia sairauksia, jotta saisivat lääkkeitään myydyksi. Ja voi huokaus, ilmeisesti tällaistakin tehdään jo. Atwoodin maailma kuhisee erilaisia uskonnollisia lahkoja, jotka kiistelevät keskenään. Esimerkiksi Jesajan leijonat ja Jesajan sudet tappelevat verisesti siitä ”kumpi, leijona vai susi, lepäisi Karitsan vieressä, kun Rauhan valtakunta olisi saapunut maan päälle.” Heh, taidan lopettaa esimerkit tähän.

Kirjat ”Oryx ja Crake” ja ”Herran tarhurit” kertovat siis tulevaisuudesta, joka on täällä jo ja juuri se tekee kirjoista niin hyytäviä ja älykkäitä. Mutta silti kirjat ovat paljon muutakin kuin synkän todellisuuden esittelyä. Koska Atwood on niin loistava kirjailija osaa hän kertoa myös jännittävän ja mielenkiintoisen tarinan Lumimiehestä, joka yrittää selviytyä tuntemattomaksi ja autioksi muuttuneessa maailmassa. Atwood kertoo Jimmyn ja Craken välisestä ystävyydestä, joka kestää läpi vuosien, rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta, kun molemmat miehet rakastuvat samaan kovia kokeneeseen naiseen. Atwood kertoo ihmisen kyvystä hyvään, vielä senkin jälkeen, kun tältä on viety kaikki. Atwood kertoo vanhemmista, iseistä ja äideistä, jotka yrittävät kasvattaa lapsensa maailmassa, joka muuttuu koko ajan hullummaksi. Vanhemmista, jotka valehtelevat lapsilleen tai hylkäävät heidät.

Ja kaiken tämän keskellä uudesta viattomasta ja paremmasta(?) ihmisrodusta, Craken lapsista.

Ällistyttävää, sanoi Crake, millaisiin ennenkuulumattomiin saavutuksiin Paradiisin tiimi oli yltänyt. He olivat onnistuneet muokkaamaan – ei sen vähempää kuin kädellisen ikivanhoja aivoja. Poissa olivat sen tuhoisat piirteet, piirteet jotka olivat syynä maailman nykyisiin sairauksiin. Esimerkiksi rasismi (…) Paradiisin ihmiset eivät kerta kaikkiaan rekisteröineet ihonväriä. Hierarkkiset valtasuhteet olivat heidän keskuudessaan mahdottomuus, koska heiltä puuttuivat hermoradat, jotka voisivat niitä luoda. (…) itse asiassa, koska näillä ihmisillä ei olisi koskaan mitään perittävää, ei syntyisi myöskään sukupuita, ei avioliittoja eikä avioeroja. He eläisivät täydellisessä sopusoinnussa elinympäristönsä kanssa.

(…)

”Osaavatko ne puhua?” hän kysyi.

”Tietysti osaavat”, Crake sanoi. ”Kun niillä on jotakin sanottavaa.”

”Osaavatko ne kertoa vitsejä?”

”Eivät sinänsä”, Crake sanoi. ”Vitsien kertominen edellyttää tiettyä särmää, tiettyä häijyyttä. Tähän me olemme kompastuneet monta kertaa ja ominaisuutta testataan yhä, mutta luulen että vitsit on saatu karsituiksi.”

Tämä ajatusleikki on Atwoodin kirjoissa kenties se kaikkein kiehtovin. Kun nyt on selvää, että me ihmiset olemme tuhoamassa itseämme ja kaikkea elävää ympärillämme, voisiko tälle menolle olla jokin todellinen vaihtoehto? Minkälainen olisi ihminen, joka ei osaa olla mustasukkainen tai kiero? Olisiko sellainen olento yhä ihminen? Ja minkälaisen maailman tuollainen kansa voisi rakentaa meidän raunioillemme?

”Oryx ja Crake” kertoo Lumimiehestä ja hänen nuoruudestaan ystäviensä Oryxin ja Craken kanssa. Lukijalle kerrotaan paljon, mutta paljon jää myös auki. Siksi onkin hurjaa lukea heti perään kirja ”Herran tarhurit”, jonka tapahtumat sijoittuvat samaan aikaan, mutta tässä kirjassa ensimmäisen kirjan henkilöt esiintyvät vain pienissä sivurooleissa. ”Herran tarhurit” –kirjassa käy ilmi, ettei Lumimies olekaan aivan yksin, eloonjääneitä on muitakin. Ja nyt he saavat vuorollaan kertoa oman tarinansa ja oman näkökulmansa maailmaan. Samaan aikaan, kun Jimmy ja Crake asuivat geeniteknologiayrityksen työntekijöilleen rakentamassa Piirissä, muurien suojassa ja muusta maailmasta eristettyinä, elivät Toby ja Ren noiden muurien ulkopuolella, rahvaanmaalla Herran tarhurit –uskonlahkon mukana.

Siinä missä Jimmy ja Crake ovat nuoria, rikkaita ja älykkäitä miehiä turvassa pahalta maailmalta, ovat Toby ja Ren naisia maailmassa, jossa naisella ei ole minkäänlaista arvoa. Kirjasarjan molemmissa osissa kuvataan paljon naisten ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. On selvää, että tämä teema on Atwoodille tärkeä, niin tiiviisti se lävistää koko tarinan. Ei kirjoissa mässäillä tai kauhistella, kuvataanpa vain tapahtumia, jotka ovat niin surullisia ja traagisia, että ne säilyttävät voimansa, vaikka ne mainittaisiin vain sivulauseessa.

Herran tarhurit ovat jokseenkin pöljä joukko enemmän tai vähemmän hartaita uskovaisia, jotka odottavat vedetöntä tulvaa ja yrittävät elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Jokseenkin sympaattisia, mutta aivan yhtä hukassa kuin kaikki muutkin. Herran tarhurit keskittyvät lähinnä viljelemään yrttejään ja veisaamaan virsiä.

Rakas Diplodocus, rakas Pterosaurus, rakas Trilobiitti; rakas Mastodontti, rakas Dodo, rakas Siivetönruokki, rakas Muuttokyyhky; rakas Panda, rakas Trumpettikurki ja kaikki te lukemattomat muut, jotka olette joskus ilakoineet tässä meidän yhteisessä Puutarhassamme: olkaa meidän kanssamme tänä koettelemusten aikana ja antakaa meille voimaa. Niin kuin te, mekin olemme nauttineet ilmasta ja auringonpaisteesta ja kuunsäteistä veden pinnalla; niin kuin te, mekin olemme kuulleet vuodenaikojen kutsun ja vastanneet siihen. Niin kuin te, mekin olemme lisääntyneet ja täyttäneet Maan. Ja niin kuin teidän, meidänkin täytyy nyt todistaa oman lajimme loppua ja poistua maan päältä.

Huh!

Minä niin kovasti toivon ihmiskunnan selviävän. Ihan vain siksi, että tulevatkin sukupolvet saisivat lukea Margaret Atwoodia. Mutta kiiruhtakaa nyt ainakin kaikki te, jotka yhä täällä olette, kirjastoon siitä! Vedetön tulva on jo kulman takana. 

Karl Ove Knausgårdin ”Taisteluni – Ensimmäinen kirja” ärsytti minua valtavasti jo ennen lukemaan ryhtymistä. Samalla olin kuitenkin niin utelias, että kirja oli pakko lukea. Knausgårdin ”Taisteluni” on nimittäin ollut täällä Norjassa valtava menestys. Kirjasarjan jokaista uutta osaa on odotettu kuin Harry Potterita aikoinaan ja suunnilleen saman kokoisia tiiliskiviä nämäkin kirjat ovat. Kyseessä on siis nelikymppinen norjalainen kirjailija, joka on räjäyttänyt potin kirjoittamalla kuusiosaisen kirjasarjan omasta elämästään. Viimeisien vuosien aikana on jokaisessa oslolaisessa bussissa istunut ainakin yksi ihminen jokin Knausgårdin kirjoista kädessään. Kirjoista on puhuttu ja kohuttu ja ainakin huhujen mukaan niiden vuoksi on nostettu myös kunnianloukkaussyytteitä. Melkoinen norjalaisen kirjamaailman kohuteos siis.

Itse olen kuitenkin suhtautunut sarjaan epäilyksellä. Jotenkin itseäni on ärsyttänyt ajatus siitä, että nelikymppinen kirjailija voi kirjoittaa yli 3000 sivua omasta elämästään! Ei kai kukaan voi siinä iässä olla kokenut niin paljon! No, ennakkoluuloistani huolimatta päätin ottaa riskin ja selvittää mitä kaikki muut norjalaiset näissä kirjoissa rakastavat.

Kohu ei ole tietenkään noussut vain Knausgårdista itsestään, vaan kaikesta siitä mitä mies paljastelee mm. muista norjalaisista kirjailijoista ja julkkiksista. Myöhemmissä osissa Knausgård ilmeisesti kirjoittaa myös tämän ensimmäisen ”Taisteluni”-kirjan vastaanotosta. Melkoista metakirjoittamista siis. Tämä ensimmäinen osa suomennettiin viime syksynä ja seuraava osa ilmestyy suomeksi myöhemmin tänä vuonna. Saa nähdä riittääkö suomalaisella kustantajalla intoa kaikkien osien kääntämiseen, toivottavasti! Itse olen kuitenkin lukenut vain tämän kirjasarjan ensimmäisen osan, jossa ei vielä suuria julkkispaljastuksia ole. Radikaaleinta on ehkä kohtaus, jossa Knausgård kuvailee vanhaa tunnettua norjalaista kirjailijaa Olav H. Haugea:

Kun hän äkkiä avautui meille ja halusi näyttää meille asioita, se tapahtui eräänlaisella viattomalla, lapsellisella, loputtoman ystävällisellä mutta myös loputtoman haavoittuvalla tavalla, kuin ilman ystäviä ollut poika saattoi käyttäytyä kun joku yllättäen osoitti häntä kohtaan kiinnostusta.

Jos muidenkin osien paljastukset ovat tämän tyyppisiä eivät ne kyllä kauhean hurjilta kuullosta. Suurimmat paljastukset Knausgård kertookin omasta isästään, jonka kuoleman käsittely kattaa kirjasta ainakin puolet.

Oikeastaan koko kirja käsittelee Knausgårdin omaa isää. Äiti mainitaan muutamaan otteeseen, mutta muuten hän lähinnä loistaa poissaolollaan. Kaiken keskiössä on isä. Toisaalta se isä, joka Knausgårdilla oli lapsena, sitten se isä, jollaiseksi tämä muuttuu kirjailijan nuoruudessa, hieman myös alkoholisoitunut isä viimeisinä vuosiaan ja lopulta isä, joka kuolee. Kaiken tämän keskellä Knausgård käsittelee myös omaa isyyttään ja itseään isänä. Isäksi hän ei kuitenkaan uskaltaudu ennen kuin on nähnyt, että Yngve-veli siitä selviytyy.

Kuvitelma omien lasten saamisesta ei ollut minulle mutkatonta, ja kun Yngve kertoi että Kari Anne oli raskaana, olin väkisinkin pohtinut millainen isä Yngvestä tulisi ja oliko meillä isämme perintö selkäytimessä, vai olisiko siitä mahdollista päästä eroon. (…) Yngvestä tuli minulle eräänlainen koetinkivi: jos hänelle kävisi hyvin, minullekin kävisi hyvin.

Millainen Knausgårdin oma isä sitten oli? Kirjailijan taituruudesta kertoo mielestäni se, ettei isä hirveyksiä juurikaan kuvata, sen sijaan kerrotaan tarkasti mitä nuo teot saavat perheessä aikaan. Knausgård kertoo sydäntä särkevästi, kuinka kahdeksanvuotiaana kuuntelee isänsä askelia ja äänensävyä ja yrittää parhaan kykynsä mukaan aavistaa talon tunnelmaa. Lapsi koettaa livahtaa isän tieltä pois aina kun mahdollista ja oppii ennakoimaan, miellyttämään ja muuttumaan näkymättömäksi. Silti koko kirjassa taidetaan mainita vain yhden kerran, että perheen isä lyö lapsiaan. Silloinkin asia mainitaan vain lyhyesti ohimennen, tyyliin ”vaikka kasvoin, isä jatkoi lyömistä ja huutamista”. Tämä valinta lisää tekstin voimaa. Lapsuuden julmia tapahtumia ei sinällään kuvata eikä niillä mässäillä, mutta lamauttava pelko on koko ajan läsnä.

Kirjaa lukiessa käy myös ilmi, että Knausgård itse on erityisen herkkä ja helposti haavoitettavissa. Kirjailijaa itseäänkin ärsyttää monessa kohtaa, ettei hän osaa olla itkemättä, vaan pillahtaa aikuisenakin itkuun lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Tämän herkkyyden ja dramaattisuuden vuoksi ei lukija oikein osaa päättää kuinka luotettava kertoja Knausgård on. Toki on selvää, että nämä ovat hänen omat muistelmansa eikä kirjailija edes yritä olla puolueeton, mutta minkä verran kaikessa on kyse siitä mitä tapahtuu ja missä määrin siitä, että Knausgård herkkiksenä kokee kaiken valtavan voimakkaasti? Kirjan nimi ”Taisteluni” viittaa tietenkin Hitleriin ja sen on varmasti tarkoituskin ärsyttää ja herättää huomiota ja ainakin itseäni nimi tosiaan ärsyttikin. Toki kirja on monella tapaa surullinen, mutta silti mietin usein sitä ovatko nämä Knausgårdin taistelut kuitenkaan muiden suruja suurempia ja ihan näin pitkän kirjasarjan arvoisia? En tiedä. Sillä toisaalta, jos ei surullisesta isäsuhteesta saa kirjoittaa kirjoja, niin mistä sitten?

Kirjassa on toki paljon muutakin kuin kirjailijan isäsuhdetta. Mukavampien nuoruuden muistojen lisäksi on kirjassa pitkiäkin jaksoja filosofista pohdiskelua, joko kirjoittamisesta, kuvataiteesta tai vain elämästä ja kuolemasta yleensä. Nämä jaksot ovatkin monella tapaa kirjan parasta antia. Ainakin ne jaksottavat hienosti kirjailijan oman navan kaivelua ja tuovat tekstiin lisää yleispätevyyttä ja kiinnostavuutta.

Kun isäni siis nosti moukarin päänsä päälle ja iski sillä kalliota tuona kevätiltana 1970-luvun puolivälissä, hän teki sen maailmassa joka oli hänelle entuudestaan tuttu. Vasta tultuani itse samaan ikään ymmärsin että tästä piti myös maksaa hinta. Kun tietoisuus maailmasta kasvaa, sen aiheuttaman tuskan lisäksi vähenee sen merkitys. Maailman ymmärtäminen merkitsee sitä että asettuu maailmasta tietyn välimatkan päähän. Me suurennamme sen mikä on liian vähäistä paljaan silmän nähtäväksi, kuten molekyylit ja atomit, ja pienennämme sen mikä on liian suurta, kuten koulujärjestelmät, jokisuistot, tähdistöt. Kun sitten olemme tuoneet kaiken tietämyksen aistiemme ulottuville, me tiivistämme sen. Tätä tiivistymää me kutsumme tiedoksi. Kautta koko lapsuuden ja nuoruuden me pyrimme määrittelemään asianmukaisen etäisyyden asioihin ja ilmiöihin. Me luemme, me opimme, me koemme, me korjaamme. Jonakin päivänä me sitten tulemme kohtaan jossa kaikki välttämättömät etäisyydet on määritelty, kaikki välttämättömät järjestelmät vakiinnutettu. Silloin aika alkaa kulkea nopeammin.

En osaa edelleenkään tarkkaan sanoa mitä pidin kirjasta. Ainakin se on erittäin hyvin kirjoitettu ja monella tapaa hyvin kiinnostava. Ehkä ilman tätä Norjan ennakkohypetystä olisin innostunut kirjasta valtavasti. Nyt se jätti jälkeensä hyvin kaksijakoisen tunteen. Toisaalta Knausgård itse vaikuttaa sympaattiselta, herkältä ja älykkäältä, toisaalta mies vaikuttaa myös melkoisen itsekeskeiseltä. Kirjailija osaa katsoa läheisiään lempeydellä ja tarkkanäköisesti, mutta toisaalta mies vaikuttaa myös pikkuisen snobilta. Aina ei tosin voi tietää onko kirjailija tosissaan vai suhtautuuko hän itsekin itseensä ironisesti. Seuraava lainaus on esimerkki tyylistä, jonka kohdalla en lukijana ole aivan varma onko kirjailija tosissaan vai nauraako hän itsekin omalle machoilulleen?

Vaikka matkalaukku olikin painava, kannoin sen kahvasta lähtöhalliin. Inhosin pieniä vetopyöriä, ensinnäkin koska ne olivat naismaisia eivätkä miehen arvolle sopivia, miehenhän piti kantaa matkalaukku, ei vetää sitä, ja toisaalta pyörät ruokkivat kuvitelmaa kevytkenkäisyydestä, oikotiestä, säästöstä, järkiperäisyydestä. Inhosin sitä ja vastustin sitä kaikkialla missä voin, jopa siellä missä se oli pienintä ja mitätöntä. Miksi ihmisen olisi pitänyt elää tuntematta maailman taakkaa?

Kaikesta huolimatta tulen luultavasti lukemaan kirjasarjan seuraavatkin osat. Tai ainakin sarjan toisen osan ihan vain nähdäkseni mihin suuntaan seuraava kirja tarinaa vie. Omasta mielestäni tämän ensimmäisen osan koskettavimmat kohdat olivat ehdottomasti ne, joissa Knausgård kuvasi omia lapsiaan ja näitä lapsiperheen kuvauksia lukisin mielelläni lisääkin. Esimerkiksi seuraava lainaus on mielestäni jo aivan itsenään kuin pienoisnovelli ja sellaisena erittäin oivaltava, kaunis ja surullinen:

Syntymäyönään Vanja katseli meitä monta tuntia. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi mustaa lyhtyä. Hänen vartalonsa oli veressä, pitkät hiukset olivat liimautuneet päätä vasten, ja hänen liikkeensä olivat matelijan hitaita liikkeitä. Maatessaan Lindan mahalla ja tuijottaessaan meitä hän näytti kuin metsästä tulleelta. Emme saaneet tarpeeksemme hänestä ja hänen katseestaan. Mitä siinä oli? Rauhaa, vakavuutta, pimeyttä. Näytin kieltäni, kului minuutti, sitten hän näytti kieltään. Koskaan elämässäni ei ole ollut niin paljon tulevaisuutta kuin silloin, ei koskaan niin paljon iloa. Nyt hän on neljävuotias ja kaikki on toisin. Hänen silmänsä ovat vikkelät, ne täyttyvät yhtä nopeasti mustasukkaisuudesta ja ilosta, surusta ja vihasta, hän on jo tottunut maailmaan ja saattaa olla niin röyhkeä että menetän täysin malttini ja huudan hänelle tai ravistelen häntä, kunnes hän alkaa itkeä. Useimmiten hän kuitenkin vain nauraa. Viimeksi kun niin kävi, viimeksi kun olin niin vihainen että ravistelin häntä ja hän vain nauroi, keksin yhtäkkiä laskea käteni hänen rintansa päälle.

Hänen sydämensä takoi. Miten se takoikaan.

Eräässä haastattelussa Knausgårdilta kysyttiin kuinka hän on uskaltanut kirjoittaa näin avoimesti esimerkiksi oman isänsä alkoholismista ja sen aiheuttamasta ennenaikaisesta kuolemasta, vaikka on samalla suututtanut monet sukulaisistaan. Mies vastasi, että hänen mielestään on surullista, että tällaisia asioita tapahtuu, ei niinkään se, että niistä kirjoitetaan. Melkoisen hyvä huomio sekin.

SUVE ENSMÄNE

Perunamukulie mukan nous mast yks ihmistaimiki.

Timoks mää sen ristisin,

Timoi olin tähä rivi istuttanukki.

Ehjä,

Kaunis,

ei ollu kuakka osunu eikä rupi.

Laitin kori muitte joukko.

See istus hiljasen möykkyn siin lairal,

kattel ko mää huhkisin,

järsis piäni paloi perunan kyljest.

Mitä mahro ajatel?

Mitä mahtava varhase ajatel?

Juur  tuliva suve ensmäse varpusekki uunist ulos.

Voi ko ajattelissiva mukavi vaa.

Mää koitan näyttä iloselt,

et hee saava hyvä alu.

Heli laaksosesta olen kirjoittanut täällä aikaisemminkin (ainakin täällä). En ole mikään superfani niin kuin jotkut, mutta tykkään silti kovasti. Kokoelma "Peippo vei" on tuttua Laaksosta. Hauskoja ja kekseliäitä  runoja, joiden pohjaviereenä on kuitenkin usein jonkinlainen haikeus tai suru. Parhaitahan nämä runot ovat ääneen luettuina ja joskus olisikin kiva päästä kuulemaan Laaksosta livenä. Mielestäni laitoinkin tänne joskus tämän linkin, mutta laitetaanpa uudestaan. Täällä kuulee ja näkee Laaksosen esittämässä omia runojaan. 

Tyttäreni muuten oli kannen nähtyään täysin vakuuttunut, että kirjan täytyy olla lastenkirja ja pettyi melkoisesti, kun sisältä löytyikin pelkkää tekstiä ilman muita herkullisia kuvia. Kansi on kyllä aika ihana!

Just wanted to let you know that I still love my dear old Agathe Christie! After reading many boring present crime novels I had to turn to my old love to make sure that it’s still worth of reading crime fiction. ”At Bertram’s Hotel” tells a story about an old-fashioned hotel in London. A hotel where you can travel back to the history, to the time when staying in hotel was an experience itself. Agatha Christie was known to be nostalgic, but in this book she wants us to learn that it’s not wise to trust something only because it makes you feel comfortable and cosy. Being old doesn’t make it safe. This respectable hotel is definitely not what it looks like… But luckily we have our dear old friend who is wise enough to see warning sings where others don’t.

“The trouble is that everyone who’s had anything to do with this girl has been far too nice – if you get my meaning. Too many nice people who don’t know anything about evil. Not like my old lady.”

“The Bertram Hotel one?”

“Yes, that’s the one. She’s had a long life of experience in noticing evil, fancying evil, suspecting evil and going forth to do battle with evil. “

Yes, we all love her, Miss Marple. 

- Oletko laskenut lipun?

- Olen, mies vastasi.

- Oletko, nainen kysyi.

- En, mies vastasi.

Tykkään lukea itselleni aikaisemmin tuntemattomia kirjailijoita ilman ennakko-odotuksia. Vain harvoin luen kirjojen takakansia tai etsin kirjailijasta tietoa ennen kirjan lukemista. Tästä syystä koen toisinaan melkoisina yllätyksiä. Esimerkiksi tämä norjalainen Kjell Askildsen. Luettuani miehen hienon novellikokoelman "Tessalonikin koirat" oletin kirjailijan olevan sellainen suunnilleen itseni ikäinen, vähän päälle kolmekymppinen, no ehkä jopa nelikymppinen kirjailijanalku. Kirjan luettuani käännyin takakannen puoleen ja tajusin, että herra Askildsen täyttää tänä vuonna 83! No, ainakin tämän kirjan novellit olivat jollain tapaa hyvin ajattomia ja siksi virheeni oli ehkä ymmärrettävissä. 

"Tessalonikin koirat" koostuu kuudesta novellista, jota kaikki käsittelevät parisuhdetta ja tietynlaista sivullisuutta omasta elämästä. Jokaisessa novellissa henkilöitä on vain vähän, yleensä kaksi, toisinaan jokunen ystäväpariskuntakin tai sukulainen. Juuri kenestäkään ei kerrota mitään tarkkaa. Lukija päästetään mukaan tilanteeseen sen kummemmin selittelemättä eikä itse tilannettakaan avata mitenkään liikaa. Ilmassa ja ihmisten välillä on silti koko ajan jotakin: vanha riita tai kauna? Katkeruus? Pelko tai mustasukkaisuus? Kaipuu? Lukija voi vain arvailla. Seuraavat lauseet kuvaavat kirjan tunnelmaa hyvin:

Ajattelin: Nyt hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten ajattelin: Mitäänhän ei tapahtunut.

Juuri tästä monessa novellissa on kyse. Jotain pitäisi tapahtua. Jonkun pitäisi räjähtää, riidellä, kadota. Mutta tapahtuu vain hyvin vähän. Melkein jokaisessa novellissa toistuvat samat asiat: Joku poistuu vihaisena, mutta palaa sitten kuitenkin aina takaisin. Syödään. Istutaan verannalla tai puutarhassa. Juodaan olutta ja viiniä. Usein myös sataa. Jollain tapaa tuntuu, että juuri tuo sade symboloi tarinoissa kaikkea sitä mitä ei sanota, riitaa, joka ei koskaan pääse pintaan asti.

Novellissa "Heinäsirkka" Jakobin ja Maria luona vierailee Marian naimaton sisko Vera. Vierailun aikana kukaan ei suorastaan riitele, mutta kaikki piikittelevät toisiaan milloin mistäkin.

Kai minunkin pitäisi etsiä itselleni mies, jolla on puutarha, hän sanoi. Niin, miksi ei? Maria sanoi. Ja tällainen veranta, Vera sanoi, jossa voi istua silloinkin kun sataa. Me emme istu täällä koskaan sateella, Maria sanoi. Istummepas, Jakob sanoi. Minä istun täällä usein sateella. Et muuten istu, Maria sanoi. Kyllä istun, Jakob sanoi. Minä haluaisin ainakin istua täällä, Vera sanoi.

Kun Maria-vaimo poistuu sisälle keittämää kahvia Vera jatkaa keskustelua:

Onko totta, että sinä istut täällä sateella, hän kysyi. Joskus, Jakob vastasi, mutta siitä on kauan. Se ei siis ollut totta, Vera sanoi. Ei, Jakob sanoi, mutta ei Maria voi sitä millään tietää. Mutta sinä teit hänestä valehtelijan, Vera sanoi. En sen enempää kuin hän minusta sanomalla, etten ole istunut täällä. Mutta sehän pitää paikkansa, Vera sanoi. Niin, mutta hän ei sitä tiedä. Ehkä hän tietää, koska tuntee sinut, Vera sanoi. Hän ei tunne minua, Jakob sanoi.

Novellit ovat lyhyitä ja nopeasti luettuja, sillä valtaosa tarinasta tapahtuu koko ajan rivien välissä. Pinnalta katsoen novellit ovat helppoja ja yksinkertaisia, mutta kuitenkin lukijan täytyy nähdä vaivaa ymmärtääkseen ne todella. Mistään ei kerrota muuta kuin välttämätön, ei historiaa, ei tulevaisuutta, ei henkilöiden asemaa tai aina edes heidän suhdetta toisiinsa. Tulee tunne, että jokainen lause on mietitty hyvin tarkkaan, niin, ettei lukijalla anneta liikaa, mutta kuitenkin tarpeeksi.

Minua tällainen novellien ajattomuus viehättää valtavasti. Jotakin samaa on mielestäni mm. Tove Janssonin novelleissa. Ihmiset, ihmissuhteet ja niiden valtataistelut noudattavat usein samaa kaavaa, olivat ihmiset sitten kolmekymppisiä (jollaisiksi minä heidät luin) tai seitsemänkymppisiä (jollaisiksi heidät oli ehkä kirjoitettu). Puutarhat ovat puutarhoja ympäri maailman, samoin olutkuppilat olutkuppiloita ja juuri se tekee näistä novelleista niin yleismaailmallisia. Koska kirjailija antaa meille niin pieniä vihjeitä, voi jokainen lukija rakentaa maailman tarinan ympärille aivan itse.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan herra Askildseniin, jos kaipaat jotakin piristävän erilaista ja ei-valmiiksi-pureskeltua. Minä ainakin aion ehdottomasti lukea mieheltä vielä muutakin!

(Hah! Myöhemmin löysin muuten myös haastattelun, jossa kirjailija kertoo, että kokee itsensä edelleen nuoreksi pojaksi eikä tunnista itseään sisältä vanhaksi eli taisin sittenkin tulkita kirjan ajattomuuden aivan oikein!)

Viime aikoina olen mietiskellyt miksi ihmeessä luen niin paljon dekkareita. Olen tykännyt dekkareista jo ala-asteelta saakka, erityisesti noista Agatha Christie –tyyppisistä kirjoista. Jään myös suhteellisen helposti koukkuun, jos ryhdyn lukemaan jotakin tiettyä dekkarisarjaa ja kun dekkarisarjat nyt yleensä ovat sellaisia vähintään kymmenenosaisia, niin luettavaa on riittänyt. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin lukenut vain toinen toistaan huonompia dekkareita ja alkanut miettiä pitäisikö minun kuitenkin luopua tuosta kirjallisuusgenrestä kokonaan. En odota dekkareilta mitään erityisen mullistavaa. Minulle dekkarit ovat ennen kaikkea viihdettä. Esimerkiksi chick littiä en jaksa lukea oikeastaan yhtään, enkä enää vuosiin ole innostunut kauhustakaan. Fantasiaakaan en lue juuri lainkaan ja hyvän scifin (esim. Margaret Atwood tai Philip K. Dick) lasken ihan ”oikeaan” kirjallisuuteen enkä lue niitä lähtökohtaisesti viihdekirjoina. Mutta minulle dekkarit ovat olleet omaa rakasta viihdekirjallisuuttani. Eli mielestäni luen dekkareita hyvinkin ”lempeästi” ja annan noille kirjoille helposti anteeksi sen, että henkilöhahmot saattavat olla hieman ohuita ja juonet toisiaan toistavia. Mutta silti nyt tuntuu siltä, että en enää jaksa.

En oikeasti muista milloin olisin viimeksi lukenut hyvän uuden dekkarin. Liza Marklundista tykkäsin aikoinaan kuin hullu puurosta, mutta kaksi viimeistä kirjaa, jotka olen häneltä lukenut ovat olleet suuria pettymyksiä. ”Paikka auringossa” oli tylsä ja yhdessä James Pattersonin kanssa kirjoitettu ”Postikorttimurhat” vain yksinkertaisesti huono.

Jo Nesbøstä  olen hänestäkin tykännyt joskus valtavasti, mutta tämä viimeiseksi lukemani lähes 800-sivuinen ”Panssarisydän” oli kyllä niin venytetty ja virutettu, että eipä paljon innosta tuo pian ilmestyvä uusi suomennos.

Koska yritän tutustua mahdollisimman laajasti norjalaiseen kirjallisuuteen luin viime syksynä myös itselleni aikaisemmin tuntemattoman norjalaisen Kim Smågen dekkarin ”Elävältä haudatut”. Vaikka se kertoikin tärkeästä yhteiskunnallisesta teemasta, ihmiskaupasta, ja vaikka siinä oli tiettyä ajan tuomaa tahatonta huumoria (kirja on ilmestynyt vuonna 1997 ja siinä kuvataan useaan otteeseen kuinka poliisi opettelee käyttämään kännykkää ja internettiä) ei kirja vain napannut, ei sitten yhtään.

Parhaillaan luen Leena Lehtolaisen kirjaa ”Ensimmäinen murhani”, joka käynnistää suositun Maria Kallio –sarjan, mutta ainakaan vielä en ole tuostakaan kirjasta mitenkään vakuuttunut. Odotukseni olivat varmaan liiankin korkealla, sillä Lehtolaista on hehkutettu niin monessa paikassa, mutta minä en näe ainakaan kirjan alussa mitään kiinnostavaa tai mukaansatempaavaa. No, lupaan lukea kirjan loppuun ja kertoa sitten muutinko mieltäni.

En edes lue dekkareita sellaista vauhtia kuin ”todelliset” dekkari-fanit. Maailmalla on monta itselleni yhä tuntematonta nimeä. Mutta siitäkin huolimatta tuntuu, että kaikki lukemani toistaa itseään. Jokainen päähenkilö on jonkinasteinen itsesääliin vaipuva surkimus, joko alkoholisoitunut tai muuten traumatisoitunut elämää vastaan taisteleva masentunut raukka, joka sitten kuitenkin saa aina murhaajan kiinni, muttei siitä juurikaan ilahdu. Ja lähes jokaisessa kirjassa juonen täytyy käsitellä jonkinlaista masentavaa yhteiskunnallista ongelmaa. Esimerkiksi seksuaalirikokset ovat dekkareissa erittäin yliedustettuina. Vaikka pidän itseäni yhteiskunnallisesti valveutuneena en vaan aina jaksaisi lukea näistä samoista ongelmista kirjasta toiseen.

Siksi pyydänkin teitä lukijoita nyt vinkkaamaan omia suosikkidekkareitanne! Erityisen kiinnostuneena otan vastaan vinkit kirjoista, joissa päähenkilö ei ole masentunut ja joissa ei tapahdu yhtään ainoaa seksuaalirikoksia. Mahtaako sellaista löytyä?

Melkein aina luettuani jonkin Tove Janssonin kirjan olen vakuuttunut siitä, että juuri tämä kirja on niistä se kaikkein paras. Olen täällä blogissanikin useaan otteeseen hehkuttanut, että muumi-kirjoista paras on ehdottomasti ”Taikatalvi”. Tai sitten ”Muumilaakson marraskuu”. Niin, tai sitten ”Muumipappa ja meri”. No, nyt luin taas kerran ”Näkymättömän lapsen” ja tällä kertaa olen tietenkin valmis liputtamaan juuri tämän kirjan puolesta. Itse asiassa olisikin aika loogista, että juuri tämä muumi-kirja olisi se kaikkein paras, onhan ”Näkymätön lapsi”-novellikokoelma ja juuri novellien kirjoittajana Jansson on erityisen nerokas.

Toiseksi pienin homssu ryömi pitkin säleaidan viertä. Välistä se makasi liikkumatta ja tähysteli säleiden lomitse vihollista, sitten se hivuttautui taas eteenpäin. (Suom. Laila Järvinen)

”Kamalaa tarinaa” olen rakastanut lapsesta asti ja kyllä se oli edelleen näistä novelleista paras. Hirmuisen pelottava kertomus toiseksi pienimmästä homssusta, jolla on erittäin ärsyttävä pikkuveli ja hurjan villi mielikuvitus. Tässä novellissa tulee erityisen hyvin esille Janssonin taito kirjoittaa lapsille ja lapsista.

Kaksi vakoilijaa suhahti hernemaan yli heidän kimppuunsa, mutta homssu tappoi ne kiireesti.

Jos kirjailijaa ei tuntisi ja tarinan ”homssut” olisi korvattu tavallisilla nimillä kestäisi lukijalla suhteellisen kauan ennen kuin hän ymmärtäisi mistä tarinassa on kyse.

- Kuule, sanoi pikkuveli ojan reunalta. Minä tahdon mennä kotiin.

- Sinä et pääse enää koskaan kotiin, sanoi  hänen veljensä synkeästi. Luusi vaalenevat preerialla, ja isä ja äiti itkevät kunnes hukkuvat kyyneliin, eikä mistään tule mitään, ja sitten hyeenat ulvovat kaiken yllä.

Tove Janssonilla on kyky kirjoittaa kamalia. Juuri sellaisia kamalia asioita, joita ainakin minä leikin koko lapsuuteni. Janssonin lasten maailma kuhisee orpoja, kummituksia ja liejukäärmeitä. Koko ajan eletään toden ja mielikuvituksen rajalla ja siitä minkä itse keksii voi milloin tahansa tulla totta.

Täällä kulkevat myöhään yöllä suuret kummitusvaunut isoin raskain pyörin. Kuuluu, kuinka ne tulla vyöryvät kaukaa, mutta niiden ajajaa ei tiedä kukaan…

- Voi ei ! puuskahti homssu väristen. Hän pelästyi äkkiä, ja säikähdys levisi vatsanpohjasta ylöspäin. Äsken ei vielä ollut ollenkaan vaunuja, kukaan ei ollut kuullut niistä puhuttavankaan. Sitten hän ajatteli niitä, ja heti ne olivat olemassa. Ne odottivat jossakin kaukana vain pimeän tuloa vyöryäkseen esille.

Mutta silti kaiken kamalan jälkeen, liejukäärmeiden ja elävien sienien muuttuessa liian pelottaviksi tulee paikalle homssun isä ja vie toisiksi pienimmän homssun kotiin syömään jälkiruokaa. Juuri tämä kauhun ja lohdun tasapaino tekee Janssonin lastenkirjoista niin voimakkaita ja tärkeitä.

Toinen valtavan ihana novelli on tietenkin ”Hemuli joka rakasti hiljaisuutta”. Tulen itse hyvin isosta perheestä ja pystyin helposti samaistumaan tähän hemuliin:

Hänellä oli aivan kauhean suuri suku, loputon määrä suuria, meluavia, puheliaita hemuleja, jota läimäyttelivät toisiaan selkään ja päästivät naurunremakan.

Hemuli itse ei muuta toivo, kuin mahdollisuutta jäädä eläkkeelle ja vetäytyä yksinäisyyteen.

- Enkö minä jo kohta tule vanhaksi? Kysyi hemuli kerran päivällispöydässä.

- Vanhaksi?! Sinä? Hänen setänsä huusi iloisesti. Et pitkiin aikoihin. Häntä pystyyn, jokainen on niin vanha kuin itsensä tuntee.

- Mutta minä tunnen itseni kauhean vanhaksi, hemuli sanoi toiveikkaana.

- Höpö, höpö, sanoi setä. Tänä iltana meillä on mielen piristykseksi ilotulitus, ja torvisoittokunta saa soittaa auringonnousuun asti.

Lopulta hemuli saa vakuutettua sukulaisensa siitä, että hän haluaa yksinäisyyttä ja hänelle lahjoitetaan isoäidin vanha puisto, jonka ihanaan hiljaisuuteen hemuli muuttaa. Mutta vaikkei yksinäisyys sieltäkään löydy, löytyy kuitenkin hiljaisuus.

Mielestäni tässä hemuli-novellissa oli paljon samaa kuin Janssonin toisessa, aikuisille kirjoitetussa novellissa ”Kevyt kantamus”. Siinä (muistaakseni, lukemisesta on jo aikaa) vanhempi mies on lähtenyt matkalle yksin, tarkoituksenaan kulkea kevyesti ja vailla sitoumuksia. Mies ei halua turhaa tavaraa eikä ihmissuhteita. Mutta hyvin pian käy ilmi, ettei mies pysty tällaiseen itsenäisyyteen. Vähitellen hän kiinnostuukin muista matkustajista, päätyy (ensin vastahakoisesti) kuuntelemaan heidän tarinoitaan ja pikku hiljaa liikuttuu ja alkaa kantaa vastuuta noista muista. Jotakin samaa yrittää tämä hiljaisuutta rakastava hemuli. Hän tahtoo eroon äänekkäistä sukulaisistaan, jotka ovat aina vaatimassa jotakin, kutsumassa hauskanpitoon ja seurustelemaan, mutta saadessaan mahdollisuuden yksinäisyyteen, ei hemuli kuitenkaan pysty täydelliseen yksinäisyyteen ja muista piittaamattomuuteen. Onneksi hemuli oppii silti asettamaan edes jonkinlaisia rajoja. Pienten homssujen mieliksi hemuli suotuu rakentamaan puutarhaansa huvipuiston, mutta nimeää sen ”Hiljaisuuden puistoksi”, jossa saa kyllä pitää hauskaa, mutta meluta ei saa. No, ehkä kuitenkin nauraa hiukan ja hyräillä.

Minua tämä hemuli-novelli kosketti kovasti. Kaiken sen perusteella mitä olen lukenut Tove Janssonista itsestään, hän varmaankin koki itsensä toisinaan tällaiseksi hemuliksi. Jansson kaipasi hiljaisuutta ja rauhaa, mutta maailmankuuluna kirjailijana hänen oli vaikea sellaista löytää. (Tätä samaa teemaa käsiteltiin muuten myös kirjassa ”Kunniallinen petkuttaja”.) Myös minä olen miettinyt näitä teemoja omassa elämässäni viime vuosien aikana. Kuinka löytää tasapaino yksinäisyyden ja sosiaalisuuden suhteen ja miten asettaa rajoja muille loukkaamatta heitä? Rakastan valtavasti isoa ja hullua perhettäni, mutta kun meitä sisaruksia on yhteensä yhdeksän(!), on sukulaissuhteiden hoitaminen aina vähän kiemuraisempaa kuin niillä, joilla on yksi tai kaksi sisarusta. Läheiset ystäväni ovat muuten pariinkin otteeseen vihjanneet, että ehkä minä päädyin asumaan ulkomaille juuri siksi, että saisin edes pientä etäisyyttä tuohon loputtomaan määrään suuria, meluavia, puheliaita hemuleita. Niin tai näin, haluan luottaa siihen, että minä, tämän hiljaisuutta rakastavan hemulin lailla, opin vähitellen oikean suhtautumistavan sukulaisiini. Kuten hemuli lopulta huokaisee:

Voi, kuinka pidän sukulaisistani. Eikä minun tarvitse enää edes ajatella heitä.

”Näkymättömän lapsen” kaikista novelleista voisi kirjoittaa pitkältikin, mutta minä haluan mainita tässä lyhyesti vielä yhden. Novellin ”Sedrik” annoin kerran matkalukemiseksi tärkeälle ihmiselle ja tuo novelli teki meistä entistä läheisempiä. Tarina kertoo Nuuskamuikkusen äidin tädistä, joka nuorena haaveili matkustavansa pitkin Amazon-virtaa, mutta vuosien kuluessa unohti haaveensa ja päätyi keräämään ympärilleen kauniita esineitä. Viisas ja hauska satu, jota suosittelen kaikille!

I kvinnenes øyne hadde han alltid vert annerledes enn har var i virkeligheten, det var ikke ham selv de hadde elsket i ham, men en mann som deres fantasi hadde skapt, og som de begjærlig hadde søkt etter hele sitt liv; og når de så hadde oppdaget sin feiltagelse, hadde de likevel elsket. Og ikke en eneste av dem hadde vert lykkelig med ham. (Oversatt Geir Kjetsaa)

Som dere vet har jeg planer om å begynne å lese mer på norsk. Så jeg gikk til bibliotek og lånte den første boken som jeg fant. Vel, det er ikke helt sant. Jeg lånte det første tynne boken som jeg fant. Anton Tsjekhovs ”Damen med hunden”, fint! Jeg liker noveller hans, så jeg kan godt tenke meg å lese dem også på norsk. Når jeg gikk hjem åpnet jeg boken og så at det ikke var en novellesamling, men bare en eneste novelle, nemlig ”Damen med hunden”. Ok, da blir det enda lettere for meg å lese en hel bok på norsk, om den boken inneholder bare en novelle!

”Damen med hunden” forteller en historie om en trist kjærlighets affære. Dmitri Gurov og Anna Sergeyevna møter i Jalta. Gurov har vert utro mange ganger mot sin kone, for Sergeyevna er dette første gang. Begge tror at de aldri skal møtes igjen, men etterpå kan de ikke la vare å tenke på hverandre.

- Vi skilles for alltid, det er som det må vare, for vi skulle aldri ha truffet hverandre. Nå, Gud vare med Dem.

Hva jeg syns er den mest interessante i denne historien er alle de damene som tidligere har forelsket seg i bankmann Gurov. Hva i all verden ser de i denne slemme mannen? Kanskje Anna Segeyevnas utbrudd hjelper å forstår: 

- Hvordan skulle jeg kunne rettferdiggjøre meg? Jeg er en dårlig, simpel kvinne, jeg forakter meg selv og drømmer ikke om å rettferdiggjøre meg. Det er ikke min mann jeg har bedratt, men meg selv. Og ikke først nå, jeg har allerede gjort det lenge. (…) Da vi ble gift, var jeg tyve år, jeg var syk av nysgjerrighet, jeg ville noe bedre; det må vel vare et annet liv, sa jeg til meg selv. Jeg vil leve!

Før i tida var det ikke mulig for kvinne å leve sitt eget liv. Det viktigste var  å gifte seg og alle disse nysgjerrige damene, som ville leve hadde ikke mulighet å gjøre det. Kanskje det mest spennende de kunne gjøre var å være utro. Om du hadde ikke mulighet å studere, jobbe, reise eller vare politisk aktiv kunne du i hvert fall vare utro og prøve å finne den ekte kjærligheten. Så trist og kjedelig.

Vel, uansett, likte jeg novellen og skal lese mer Tsjekhov seinere. Og min neste norske bok skal vare en tegneserie av Neil Gaiman, bare vent og se!

Kroll:  Rosmersholm on miesmuistiin ollut kuin siveyden ja järjestyksen majapaikka,  - siellä on kunnioitettu kaikkea sitä, jota yhteiskunnan parhaat ovat puolustaneet ja korostaneet. Koko seutu on saanut leimansa Rosmersholmista. Syntyy onneton, parantumaton sekaannus, jos pääsee liikkeelle huhu, että sinä itse olet rikkonut sen, mitä tahtoisin sanoa Rosmersholmin perheajatukseksi.

Koska Nobel-haastekin on taas nytkähtänyt liikkeelle on sopiva aika palata myös Ibsen-projektini pariin!

“Rosmersholm” on ehdottomasti yksi Henrik Ibsenin päätöitä. Näytelmä kertoo Johannes Rosmerin, kunniakkaan suvun viimeisen jälkeläisen poliittisista, uskonnollisista ja romanttisista kamppailuista. Näytelmän alussa käy ilmi, että Rosmerin vaimo Beate on joitakin vuosia aikaisemmin riistänyt itseltään hengen, kuultuaan ensin, ettei hän voisi koskaan saada lasta eikä jatkaa Rosmerin kunniakasta sukua. Beaten viimeisinä vuosina häntä on ollut hoitamassa ja auttamassa nuori Rebekka West, joka on Beaten kuoleman jälkeen jäänyt asumaan Roshersholmaan yhdessä leskimiehen kanssa. Näytelmän alussa kaikki kuitenkin yhdessä vakuuttavat, ettei tilanteessa ole minkäänlaista häpeällistä, vaan kyseessä on vain kahden ystävän lämmin yhteiselo.

Kroll (katselee häntä liikuttuneena) : Tiedättekö mitä – on suurenmoista, kun nainen kuluttaa koko nuoruutensa uhrautumalla toisten takia.

Rebekka: Minkä muun vuoksi minä sitten eläisin?

Tapahtumat nytkähtävät liikkeelle, kun Beaten veli Rehtori Kroll saapuu taloon vieraisille. Hän pyytää Rosmeria puolelleen poliittiseen taistoon uusia radikaaleja ja edistysmielisiä tahoja vastaan. Hieman asiaa kierreltyään Rosmerin täytyy myöntää, että hän on oikeastaan itsekin siirtynyt noiden radikaalien puolelle, jopa siinä määrin, että on luopunut vanhasta uskostaan.

Kroll (kumartaa päänsä) : Luopio. Johannes Rosmer on luopio.

Rosmer: Olisin ollut kovin iloinen, - sydämestäni iloinen sellaisena, joka sinä sanot luopioksi. Mutta kuitenkin kärsin kipeästi. Sillä tiesinhän kyllä, että se aiheuttaisi sinulle katkeraa surua.

Kroll: Rosmer, Rosmer! Tätä en voita koskaan. (katselee häntä raskaasti) : Että sinunkin on täytynyt olla mukana ojentamassa kätesi turmeluksen ja häviön työlle tässä onnettomassa maassa.

Rosmer: Tahdon olla mukana vapautustyössä.

Kroll: Niin, tiedän sen kyllä. Sekä houkuttelijat että harhaanjohdetut sanovat sitä siksi. Mutta tuntuuko sinusta, että voi odottaa vapautusta hengeltä, joka paraikaa yrittää myrkyttää koko yhteiskunnallisen elämämme.

Rosmer: En yhdy vallitsevaan henkeen. En kehenkään taistelevista. Yritän koota ihmiset yhteen kaikilta tahoilta. Niin monia ja niin innokkaasti kuin suinkin saatan. Tahdon elää ja käyttää kaiken elinvoimani tähän yhteen  - oikean kansallishengen luomiseen tähän maahan.

Kroll: Sinusta ei siis tunnu, että miellä on kansallishenkeä kylliksi! Omasta puolestani minusta näyttää, että olemme hyvällä tiellä sitä likaa kohti, jossa muuten vain rahvas viihtyy.

Rosmer: Sen vuoksi asetankin kansallishengelle todellisen tehtävän.

Kroll: Minkä tehtävän?

Rosmer: Tehdä kaikki maan ihmiset aatelisihmisiksi.

Kroll: Kaikki ihmisetkö - !

Rosmer: Joka tapauksessa niin monta kuin mahdollista.

Kroll: Millä keinoin?

Rosmer: Vapauttamalla mielet ja puhdistamalla tahdon.

Kroll: Olet uneksija, Rosmer. Tahdotko vapauttaa heidät? Tahdotko puhdistaa heidät?

Rosmer: Ei, hyvä veli – koetan vain herättää heidät siihen. Sen tekeminen jää heille itselleen.

Lanko Kroll järkyttyy siinä määrin, että poistuu paikalta, mutta palaa takaisin seuraavana päivänä ja syyttää nuorta Rebekka Westiä Rosmerin ajatusten myrkyttämisestä. Eikä aikaakaan, kun kaikki alkavat epäillä ja syytellä toisinaan ja se mikä alkoi ystävien välisenä poliittisena konfliktina muuttuukin henkilökohtaiseksi selkään puukottamiseksi ja lian tonkimiseksi.

Kroll: En saata teidän kahden hyväksi luopua mielipiteestä, ettei vapaan ajattelun ja vapaan – hm! – välillä ole suurtakaan kuilua.

Rosmer: Ja minkä välillä?

Kroll: - vapaan rakkauden, jos kerran tahdot kuulla sen.

Rosmerholm on taattua ibseniä. Itseäni näissä Ibsenin teksteissä liikuttaa ennen kaikkea se kiihko ja intohimo, jolla päähenkilöt kaikkeen suhtautuvat. Poliittisen keskustelut ovat kaikkea muuta kuin tylsiä, rakkaus on joko ylevää tai kaiken tuhoavaa ja ihmisen kunnia on niin vakava asia, että sen puolesta ollaan valmiita vaikka kuolemaan. Sitä paitsi Ibsen osaa kirjoittaa näytelmiensä loppuun yllätyksiä, joita lukija (tai katsoja) ei millään osaisi arvata. Jos kaikki onkin näytelmän alussa vaikuttanut seesteiseltä ja harmoniselta on viimeistään viimeisessä näytöksessä meno niin hurjaa ja intohimoista, että lukijaa hirvittää. Ja ihastuttaa!

Kuten niin monissa muissakin Ibsenin näytelmissä, myös tässä tarinassa esiintyy voimakastahtoinen nainen aktiivisena toimijana. Näytelmän alussa Rebekka West esitetään oman onnensa unohtavana uhrautujana, mutta loppua kohden käy selväksi, että hän onkin paljon muuta. Tästä Ibsenin piirteestä olenkin aina pitänyt: voimakkaista ja tarinaa eteenpäin vievistä naisista.

Hyvin usein Ibsen käsittelee näytelmissään ihmisen rohkeutta elää itsensä näköistä elämää, niin nytkin. Kuinka moni meistä uskaltaa elää elämänsä välittämättä yhteiskunnan meille asettamista odotuksista ja vaatimuksista? Ja kuinka moni antaa läheisten painostaa itsensä tiettyyn elämäntapaan? Vaikka moraalikäsitykset vuosien saatossa ovatkin muuttuneet, eivät nämä Ibsenin tärkeimmät kysymykset kuitenkaan muutu. Onko minussa rohkeutta olla viimeiseen asti oman elämäni herra?

Kroll: Laupias Jumala! – Tuoko oli siis se Ulrik Brendel, josta kerran luultiin tulevan jotakin suurta tässä maailmassa.

Rosmer (hiljaa): Hänellä on joka tapauksessa ollut rohkeutta elää elämänsä oman päänsä mukaan. Minusta se ei ole niinkään vähän.

Joskus näitä Ibsenin henkilöitä tekisi mieli ravistella. Herättää heidät huomaamaan, että vähemmällä traagisuudella he voisivat olla huomattavasti onnellisempia. Mutta samalla kaikki tuo kiihko on juuri se mitä Ibsenissä niin kovasti rakastan. Aatteet ja toiveet ovat suuria, pettymykset ja juonittelut sitäkin suurempia. Elämänkiihko ei usko kompromisseihin.

Rebekka: Rosmerilainen elämänkatsomus aateloi. Mutta – (pudistaa päätään) mutta, - mutta –

Rosmer: Mutta? Nyt?

Rebekka: - mutta se tappaa onnen.

I know I haven’t written here too much about my Nobel-challenge, but here we go again! Let’s see, there’s so far 106 Nobel-winners and I have read 17 of them. And as we all know, by this time next year there will be 107 winners. I just wonder how many of them I have read by then…

Well, yes, I knew when I started this challenge that it would take time. Even if I would read one Nobel-winner per month it would take almost eight years to read them all through. And I can promise you, I will not read one Nobel-winner per month for the next eight years. But still it would be nice to move ahead with this challenge a little bit faster. At the moment I have in my bookshelf eight books from Nobel-winners just waiting to be read. I could at least try to read them, let’s say… during this year? Hmm, we’ll see. If that happens it would be cool, if not, well, I try again next year.

Anyway, here’s my latest Nobel-acquaintance: Orhan Pamuk! I read his book “The White Castle” (“Beyaz Kale”) already couple of months ago, but I’m still not sure what to think about this book. It reminded me very much of Umberto Eco and I do like Eco’s books a lot, but I still haven’t been able to read them all because, as fascinating as they can be, they can also be extremely boring and difficult to read. “The White Castle” was a little bit like that.

“The White Castle” takes place in the 17^th century. It tells a story about a young Italian scholar who is on his way to Naples when pirates attack his ship. The Italian is captured and sold at the slave market in Istanbul and in the end man called Hoja becomes his master. Hoja is very interested about western science and asks young Italian to teach him everything he knows. Little by little they become closer and closer and in the end it is difficult to know which one is the master and which one is the slave.

I have a weakness for stories like this. I mean stories about scholars in the 17^th century. I love the idea about monks and astronomers in their dark rooms trying to find out the secrets of the world. (You know what I mean, I LOVED “The Name of the Rose”!) So that part of this story I really liked: two guys trying to find out the limits of the science.

But unfortunately there was happening so much other stuff too in this book that I kind of lost the track. Or if I’m more honest, let’s put it this way: at the times this book was just really boring. I did like the idea and the story in the book and now when I think back I have to say that “The White Castle” was an interesting and cool book, but while I was reading it, it was not so easy to see the greatness of it all. Maybe it just wasn’t the right time. Maybe a book like this would need more time or just the better brains than mine. I’m glad that I read it, but I’m also glad that it’s over...

He emerged from his room well after midnight and like an embarrassed student needing help with some minor question that defeated him, sheepishly called me inside to the table. “Help me,” he said abruptly. “Let’s think about them together, I can’t make any progress on my own.” I was silent for a moment, thinking this had something to do with women. When he saw me look blank he said seriously, “I’m thinking about the fools. Why are they so stupid?” (Translated by Victoria Holbrook)

Jähmetyttyään ikkunan eteen Sonia nosti kätensä molemmin puolin päätään ja huusi: "Minä en halua tätä maailmaa! En halua!" Sitten hän vajosi polvilleen ja alkoi itkeä hillittömästi. Inga yritti halata Soniaa. Ensiksi tyttö pani vastaan ja tappeli, mutta hetken päästä Inga otti Sonian syliinsä ja alkoi keinuttaa häntä. Sonia itki ja äiti tuuditti häntä koko aamun ja pitkälle iltapäivään. Sitten tyttö alkoi puhua. Hän puhui, murtui, puhui lisää ja murtui uudestaan. (Suom. Kristiina Rikman)

Tapasin viime viikolla pitkästä aikaa hyvän ystäväni, hassun ja viisaan maailmaa kiertävän taiteilijan. Monituntisen keskustelun lomassa tulimme muun muassa siihen tulokseen, että voisimme mielellämme viettää samanlaista elämää kuin ihmiset Siri Hustvedtin kirjoissa. Sitten jäimme pohdiskelemaan mitä tämä toive mahtaa meistä kertoa ja voiko meidät sen vuoksi luokitella elitisteiksi ja jos voi niin haittaako se?

Hustvedtin kirjoissa vilisee filosofeja, taiteentutkijoita, kirjailijoita, kuvataiteilijoita, elokuvaohjaajia… New Yorkin hyvin toimeentulevia älykköjä ja taiteilijoita. ”Amerikkalaisen elegian” päähenkilö on psykiatri Erik Davidsen, joka isänsä kuoleman jälkeen ryhtyy tutkimaan tämän jälkeenjääneitä papereita ja niiden salaisuuksia. Mutta vaikka noita salaisuuksia kirjassa riittää, ei tarinan juoni sinänsä ole kuitenkaan se kirjan tärkein anti. Minulle ”Amerikkalaisessa elegiassa” on tärkeintä sen tunnelma ja näkökulma maailmaan. Hustvedtin henkilöt ovat koulutettuja ja humaaneja, kykeneviä analysoimaan itseään ja toisiaan ja silti yhtä kaikki pikkuisen vinksallaan ja tavalla tai toisella surullisia. Kenties juuri tuo kaiken läpäisevä haikeus tekee kirjasta niin kauniin. Kertomuksen taustalla lepää koko ajan menetyksen tunne. Erik on menettänyt vanhan isänsä sekä vaimonsa, hänen siskontyttönsä on myös menettänyt isänsä ja New Yorkin terrori-iskun jälkeen myös viattomuutensa, Erikin alakerrassa asuvan kauniin taiteilijan tytär on isätön hänkin. Joku ystäväpiirissä rakastaa onnettomasti, toinen joutuu hautaamaan lapsensa ja Erikin terapiapotilailla niitä suruja vasta riittääkin.

Suurtakin surua voi kuitenkin lievittää. Toisaalta apua löytyy terapiasta tai taiteesta, toisaalta puhtaasti yhteisöllisyydestä, ystävyydestä ja sukulaisista. Kirjasta tekeekin jollain tapaa pehmeän se, että nämä ihmiset eivät loppujen lopuksi puristu surujensa alle, vaan käsittelevät niitä kuka mitenkin. Näiden taiteilija-älykköjen elämä ei vaikuta erityisen onnelliselta, mutta kuitenkin kaiken haikeuden keskellä hyvin lohdulliselta. Erityisesti kirjassa riittää puhetta. Ihmiset löytävät toistensa luokse ja puhuvat ja kuuntelevat. Ehkä juuri se on näiden Hustvedtin kirjojen kantava tunnelma; suurenkin surun jälkeen löytyvä lohtu. 

Inga kertoi minulle pidelleensä Soniaa tuntikausia. Silloinkin kun hän oli tehnyt heille kummallekin kerrosvoileivän, hän oli ottanut Sonian mukaansa keittiöön ja kietonut tytön kädet ympärilleen siksi aikaa kun oli leikannut ja voidellut leipää.

Tiedättekö te mikä on lukukoira? READ eli Reading Education Assistance Dog auttaa lukemaan opettelevia tai lukihäiriöisiä lapsia (ja toisinaan aikuisiakin) lukemaan. Lukukoira on koulutettu ja ammattilainen siinä missä muutkin avustajakoirat. Se kuuntelee tarkasti ja arvostelematta, kun sille luetaan. Se ei kritisoi eikä korjaa lukijan virheitä, vaan on luotettava ja  läsnäoleva kuulija kaikentasoisille lukijoille.

Suomessa ainakin Sellon kirjastosta löytyy oma lukukoira, nimeltään Börje. Aivan syötävän suloinen Börje vierailee toisinaan myös Entressen kirjastossa. Lisätietoja sekä Börjen aikataulut löytyvät Börjen omasta blogista täältä.

Börjen sivuilta on myös seuraava lainaus, jossa Börjen omistaja ja kouluttaja kertoo lisää ajatuksista lukukoiruuden takana:

"Idean ydin on siinä, että Börjelle kelpaa millainen lukeminen vain. Vaikka olisi ässävika, ärräsorahdus, änkytys, sana- ja tavusekoilua, hidasta tai liian nopeaa, kaikki on positiivista lukemista. Kyse on luottamuksesta Börjen ja lukijan välillä. Lukijan lukutaito, itsevarmuus ja esiintymistaitokin kasvaa hiljaa hiipien lukukoiran avulla."

Itse olen aivan häikäistynyt tällaisesta ihanasta ideasta!

(Heti teki mieleni varata oma aika Börjelle, vaikken lapsi olekaan ja ääneen lukeinenkin sujuu jo ihan mallikkaasti…)

… på norsk!

Ja, jeg vet, det er ikke jul lenger. Beklager at bloggen min har vært så stille i hele januar! Men her kommer jeg igjen! Jeg har ikke sluttet å lese, men det har skjedd mange ting som har føltes viktigere enn å skrive bloggen min. Og om jeg er helt ærlig, må jeg si, at jeg begynner å bli litt lei av å skrive denne bloggen i den hele tatt. Men samtidig har jeg ikke lyst å slutte heller. Denne bloggen har vært viktig for meg og jeg vil gjerne skrive her også de neste fem årene. Så… noe må endres.

Jeg akkurat leste noe forskninger om hvordan tospråklig barn lærer språket sitt. Der lærte jeg om BICS og CALP. BICS betyr Basic Interpersonal Communication Skills og CALP betyr Cognitive Academic Language Proficiency. For eksempel innvandere barn som snakker bra norsk kan være flink i BICS. Han kan fortelle hva han vil, forstår andre og kan planlegge sammen med vennene sine hva skal de gjøre på helgen. Men samtidig enda han snakker bra norsk, kan han har store problemer på skolen. Dette er fordi hans CALP-norsk er ikke like bra. CALP-språk er den ”akademisk”, analytisk og abstrakt språk, som du trenger på skolen og med studiene, men ikke i vanlig hverdags situasjoner. Du bruker faktisk to ulike språk når du snakker og når du leser/skriver. Bra CALP-skills kan du lære bare fra bøker, det lærer du ikke når du snakker med andre mennesker. Og dette handler ikke bare om innvandere barn men også enspråklig barn. Om du leser ikke nok bøker, lærer du aldri analytisk og abstrakt språk og tanke og du skal alltid ha vanskeligheter i skolen ( og sannsynligvis i livet ditt).

Jeg syns at min BICS-norsk er ganske bra. Til meg er det lett å diskutere på norsk og jeg har ikke problemer å bruke norsk hvor som helst. Samtidig føler jeg at min CALP-norsk er ikke bra nok, absolutt ikke så bra som min CALP-finsk eller -engelsk. Og det finnes bare en måte å forbedre det. Å lese. Så mye som mulig og så forskjellig bøker som mulig.

Så jeg bestemte å slå to fluer i ett smekk. Jeg skal fortsette å skrive til bloggen min men det skal bli endringer her, nemlig endringer med språk. I år skal jeg skrive mer norsk og mindre finsk eller engelsk. Jeg skal (nesten) bare leser bøker på norsk og 2012 skal jeg bruke til å forbedre CALP-norsken min. Vi får ser hva skjer i 2013, kanskje begynner jeg å skrive på spansk! Men i år vil du finne mye mer norsk enn finsk fra denne bloggen! Velkommen!

Ja vielä suomeksi...

Pahoittelut pitkästä hiljaisuudesta! Elämässä on tapahtunut kaikenlaista myllerrystä, erityisesti ajatuksen tasolla. On täytynyt ajatella ja pohdiskella niin, että aikaa on jäänyt hyvin vähän muuhun kivaan, kuten blogiin. Nyt asiat ovat alkaneet selkiytyä ja olen enemmän kuin innoissani aloittamassa vuotta 2012! Olo on iloinen, optimistinen ja rohkea. Asiat alkavat loksahdella paikoilleen ja se tuntuu hyvältä. Näistä ajatuksista ehkä lisää myöhemmin tai sitten ei, saapa nähdä. Allekirjoitin myös eilen uuden työsopimuksen ja aloitan maaliskuun alussa uudessa työpaikassa, josta olen todella innoissani! 

Olen pyöritellyt mielessäni myös uusia haasteita tämän blogini suhteen. Kirjallisuusblogeja syntyy nykyisin kuin sieniä sateella ja olen pitkään mietiskellyt mikä tästä minun blogistani tekee erityisen noihin muihin verrattuna. Miksi kirjoittaa samoista kirjoista, samoista teemoista ja ajatuksista kuin niin monet muutkin, varsinkin, kun monet muut bloggaavat vielä paljon itseäni aktiivisemmin. Mikä minua itseäni tässä blogin kirjoittamisessa yhä kiehtoo? 

Ajatuksia pyöritellessäni huomasin, että tykkään erityisesti noista blogissani pitkään jatkuneista haasteista. (Ne löytyvät kaikki tuosta vasemman sivupalkin alusta otsikon "Sivut" alta.)  Kirjallinen teehuone on omasta mielestäni ihana ja haluan ehdottomasti jatkaa sitä vielä ainakin viiden, kuuden teepöydän verran. Ibsen-opintoni ovat vasta alussa ja niihin voisinkin mielelläni keskittyä tänä vuonna. Sillä saralla ainakin riittää luettavaa ja kirjoitettavaa vaikka vuosikymmeniksi! Nobel-haasteeni eteni viime vuonna hävettävän hitaasti. Luin vain yhden Nobel-kirjan ja senkin vasta joulukuussa niin, etten ole ehtinyt kirjoittaa siitä vielä tännekään. Myös tuolta 200 naiskirjailijaa -listaltani löytyy paljon sellaista luettavaa, josta kaikki muut eivät ole jo moneen kertaan bloganneet. Myös lastenkirjoista haluan ehdottomasti kirjoittaa edelleen.

Ennen kaikkea haluan siirtyä kirjoittamaan enemmän norjaksi. Kuten tuossa ylempänä kirjoitin (norjaksi), ei kenenkään kielitaito kehity pelkällä puhumisella ja kuuntelemisella, vaan hyvään kielitaitoon tarvitaan aina ja ennen kaikkea lukemista ja kirjoittamista. Ja tänä vuonna olen päättänyt, että ryhdyn vihdoin lukemaan norjaksi oikein urakalla ja se tulee varmasti näkymään myös täällä blogissani. Toki tekstejä tulee yhä suomeksi ja englanniksi (nytkin pöydän nurkalla odottaa iso pino suomeksi luettuja kirjoja, joista en ole ehtinyt vielä blogata), mutta toivottavasti ja luultavasti norjan osuus blogissani tulee nousemaan reippaasti. 

Voi myös olla, että päivitystahtini hidastuu, mutta siitä ei kannata pelästyä. Lupaan, että tänä vuonna en uhkaile blogini sulkemisella. Viime vuosi oli elämässäni melkoista myllerrystä ja se näkyi täällä blogissakin. Nyt olo on seesteinen ja iloinen ja bloggaukseenkin löytyy taas intoa. Muutoksia on siis tiedossa, mutta ehkä nekin tapahtuvat ennen kaikkea omassa asenteessani tähän blogiin eivätkä näy teille lukijoille muuten kuin useampina norjan kielisinä teksteinä. Eli tervetuloa mukaan jatkossakin! Tästä se taas lähtee!

 Hyvää joulua ja onnellista vuotta 2012 kaikille blogini lukijoille!

(Kuva Ilon Wikland, Astrid Lindgrenin kirjasta "Melukylän joulu")