Bo Carpelan on suosikkirunoilijoitani ja siksi onkin hassua, että tajusin vasta, etten ole koskaan lukenut yhtään hänen romaaniaan, vain runoja ja novelleita. Ehkä pitää skarpata vähän. Tämän seuraavan runon esitin sata vuotta sitten lukiossa puheilmaisunkurssilla, jossa harjoiteltiin runonlausuntaa. Olin varmaan tosi ihana taidelukiotyttö silloin lausumassa Carpelania...

Vielä on taloja joissa on matala katto,

ikkunasyvennyksiä lasten kiivetä

ja kyyryssä, leuka polviin painettuna

katsella märkää lunta joka rauhassa

putoilee hämärille, ahtaille pihamaille.

Vielä on huoneita jotka kertovat elämästä,

kaapeista täynnä puhdasta perittyä pellavaa.

On hiljaisia keittiöitä joissa joku istuu

lukemassa, kirja tuettuna leipää vasten.

Valolla on valkoisen ikkunaverhon ääni.

Suljet silmäsi, näet

että odottaa aamu, viipymätön vaikka,

että sen lämpö sekoittuu lämpöön sisällä täällä

ja että jokainen lumihiutale putoaa

merkkinä kotiintulosta.

(suom. Tuomas Anhava)