Pelkäänpä, että tästä blogista tulee melko pitkälti fanitus-blogi. Totta kai voin kirjoittaa kirjoista joita inhoan, mutta ongelma on siinä, että rakastan melkein kaikkea lukemaani. Olen yrittänyt miettiä miksi. Kun tulee kyse kirjallisuudesta en osaa olla yhtään kriittinen ja objektiivinen, vaan vain huokailen onnesta sydän pakahtuneena.

Tämän kirjoituksen kommenttiosiosta löytyy Eevan kirjoittama lainaus: "Ihmiset näkevät maailman runoutena, ei proosana. Ihmiset näkevät kuvia ja vertauksia. Siinä mielessä runous on luonteva tapa kommunikoida." Olen samaa mieltä ja eri mieltä. Luen aika paljon runoja ja novelleja, mutta ehdottomasti enemmän romaaneja. Välillä tuntuu, että kun on oikein kiire niin ei ole aikaa lukea runoja. Paradoksaalista, tiedän, mutta niin se menee. Kun on joskus koko ilta aikaa istua yksin kotona on helppoa lukea runojakin, mutta kun on kiire ja pitää istua bussissa tai odotushuoneessa on helpointa sukeltaa paksuun kirjaan. Runon lukeminen on vähän kuin uuteen ihmiseen tutustuminen. Ei yhtään tiedä mitä odottaa ja pitää olla koko ajan skarppina, ettei jotain mene ohi. Ai tuo sanoikin noin? Mitä se tuolla tarkoittaa? Mutta romaanin lukeminen on kuin istuisi kahvilla sellaisen ystävän kanssa, jonka on tuntenut jo kauan ja jonka kanssa kaikki on hirveän luontevaa ja tuttua. Ei tarvitse selittää mitään, kun molemmat jo tietävät missä mennään.

Runo tai novelli on tuntemattoman ohikulkijan nopea hipaisu ja romaani on kuin vanhan ystävän kosketus. Se ohikulkeva hipaisu saattaa muuttaa koko maailman, mutta sen kanssa pitää olla paljon tarkempi. Haluanko varmasti, että tuo koskettaa minua? Minä olen ihmisenä sellainen, että en ylipäänsä jaksa kauheasti tutustua uusiin ihmisiin. Pelkään, että puhumme toistemme ohi ja loukkaamme enkä jaksa esittää iloisempaa tai älykkäämpää kuin olen. Siksi pidän enemmän vanhoista tutuista ystävistä ja paksuista romaaneista. Kun on sivulla 563 on jo pakko rakastaa lukemaansa, koska siinä vaiheessa kirjan tuntee jo niin hyvin. Siinä vaiheessa ei enää tarvitse esittää mitään ja voi luottaa siihen, että tarina pitää minusta huolta. Novellien kanssa ei voi koskaan olla yhtä varma. Mitä jos ihastunkin aivan päättömästi ja silti tarina loppuu jo sivulla 15? Minä haluan pitkiä ihmissuhteita ja pitkiä kirjoja. Kun on jonkun tuntenut jo monta vuotta on vaikeaa olla rakastamatta. Kun on lukenut monta sataa sivua on vaikeaa olla rakastamatta.  

En minä ystävistänikään puhu pahaa. Miten voisin haukkua kirjoja joihin olen rakastunut? Onhan niillä kaikilla puutteensa toki, mutta niistä näkee miten ne yrittävät! Nekin ovat vain pieniä ja rakkaita ja pikkuisen sekaisin. Ei meistä kukaan ole täydellinen. Eikä ystävilleen voi antaa tähtiä. Kolme ja puoli, se on sellainen johon voi luottaa, mutta käyttäytyy epäuskottavasti, häh? Hyvä yritys, mutta vähän olisi kannattanut vielä viimeistellä ennen kun päästitte sen liikkeelle. Hei älkää, se on mun kaveri!