Minua pyydettiin kirjoittamaan enemmän dekkareista. En vain oikein keksi niistä mitään kiinnostavaa sanottavaa. En tarkoita tällä, että jotenkin halveksisin dekkareita, mutta suhtautumiseni niihin on melko simppeli: joistakin tyykkään kuin hullu puurosta, toiset taas ovat kuolettavan tylsiä ja kökköjä ja mitä enemmän niitä lukee, sitä enemmän ne alkavat muistuttaa toisiaan. Ei niitä ihmisiä nyt niin kamalan monella eri tavalla voi murhata, loppujen lopuksi. Jopa suuri suosikkini Jo Nesbø on käyttänyt lähes identtistä loppuratkaisua muutamassa kirjassaan, mikä on lukijalle hieman turhauttavaa. Siksi olenkin ottanut asenteekseni lukea dekkareita rajoitetusti. Luin joskun neljä Harry Holea putkeen ja sen jälkeen aloin inhota hahmoa syvästi. Piti odottaa muutama vuosi ennen kuin uskalsin taas miehen pariin. Sama kyllästyminen tuli esille ahmittuani liian monta Liza Marklundia putkeen. Sellaisen 2-3 dekkaria vuodessa on itselleni sopiva tahti.

Millaisista dekkareista sitten pidän? Kuten olen jo useasti maininnut suosikkejani ovat uudemmista Jo Nesbø ja Liza Marklund, vanhemmista Agathe Christie. Tietenkin myös ihana Umberto Eco, jos hänet voi dekkaristiksi lukea ja mielestäni voi. Lapsena luin myös  paljon Maria Langia, mutta nyt en muista noista kirjoista juuri mitään. Yksittäisiä hyviä dekkareita olen lukenut Kerstin Ekmanilta, John Le Carrélta, Henning Mankellilta ja Matti Yrjänä Joensuulta Sen sijaan en innostunut Anne Holtista, Tom Egelandista tai Karin Fossumista. Dan Brownista en edelleenkän ole muodostanut mielipidettä. Hänen kirjansa ovat aivan järkyttävän ärsyttäviä, mutta samalla todella koukuttavia (tai no, olen lukenut kaksi ja niissä ainakin oli vähän liiankin kanssa lukujen loppuihin sijoitettuja koukkuja.)

Pidän oikeastaan kahden tyyppisistä dekkareista, noista klassista "arsenikkia ja vanhaa pitsiä" -tarinoista, joissa pahat ovat oikein kunnolla pahoja ja lopussa aina joku nuori rakastunut pari saa toisensa. Toisaalta pidän nykyaikaisista kantaaottavista dekkareista, kunhan kantaaottavuus tulee rivien välissä eikä päälle liimatun saarnamaisesti. Esimerkiksi Nesbø on käsitellyt paljon norjalaisen yhteiskunnan ongelmia mm. huumeiden käyttöä (joka täällä on todella paljon laajempaa ja näkyvämpää kuin Suomessa). Marklund taas on käsitellyt melkein kaikkia feministisiä teemoja kuten prostituutiota, lähisuhdeväkivaltaa, naisten työelämässä kohtaamaa lasikattoa jne. Molempien kirjoissa on myös sen verran kiinnostava ja sympaattinen päähenkilö, että luulen lukevani heidän kirjojaan ainakin puoliksi siitä syystä, että saisin tietää kuinka Harry Holelle ja Annika Bengtzonille lopulta käy. Harmillista kyllä molemmille näyttää käyvän aina huonosti. Mikähän siinäkin on, että noissa nykyajan dekkareissa on päähenkilönä aina elämän murjoma traaginen, mutta suoraselkäinen hahmo? Miksei päähenkilö voisi joskus olla sellainen iloinen ja hilpeä tasapainoinen ihminen? Tai ainakin sellainen, jolle edes joskus tapahtuisi jotain kivaa, edes sen yhden kerran. Mutta ilmeisesti se ei vain sovi kuvioon.

Dekkaristeja, joita olen ajatellut ainakin joskus kokeilevani ovat Eppu Nuotio ja Leena Lehtolainen. Nuo kansan suuret suosikit Reijo Mäki ja Ilkka Remes eivät kiinnosta ollenkaan. Mäestä olen saanut jotenkin sellaisen kuvan, että hän on melkoinen sovinisti (saa korjata jos olen väärässä) ja Remeksen kirjat vaikuttavat sellaisilta Venäjä-salaliitoilta, etteivät nekään kiinnosta (saa jälleen korjata, jos olen hakoteillä). Niin ja Stieg Larssonit olen päättänyt katsoa leffoina ja jättää kirjat tällä kertaa väliin.

Niin, että keksinhän minä jotain sanottavaa dekkareistakin. En ollenkaan tarkoita dissailla niitä. On ihana tunne käpertyä lauantai-iltana sohvan nurkkaan ison kuuman teekupin kanssa, tietäen, että lapsi nukkuu jo eikä minnekään ole kiire ja pöydällä odottaa oman suosikki-dekkaristin uusi kehuttu romaani. Nurmikolla lojuminen on sekin kivaa dekkarin kanssa, samoin jouluyönä valvominen, kun hyvä jännäri on imaissut mukaansa. Kunhan muistaa pysyä kohtuudessa ja muistaa, että elämässä on muutakin kuin verta ja näppäriä juonenkäänteitä.