Aivan alkuun täytyy sanoa, että olen oikeasti iloinen siitä, että meillä on sellainen kirjailija kuin Anja Snellman. On virkistävää, että meillä on edes yksi näin yhteiskunnallinen ja poliittinen kirjailija, jolla on sanottavaa ja rohkeutta ottaa kantaa. 

Valitettavaa onkin sitten se, ettei tämä poliittisuus vaan aina toimi. Snellman pukkaa ulos kirjoja sellaista vauhtia, että ehkä sekin aiheuttaa sen, etteivät kaikki kirjat vain onnistu koskettamaan. Toisinaan sanomisen tarve paistaa riveiltä niin voimakkaasti, ettei sinne riveille oikein muuta jääkään. Siis mitään kirjallisesti arvokasta tai tärkeää.

”Parvekejumalat” oli valitettavasti tällainen kirja. Kirjan teema ja sanoma ovat tärkeitä ja voimakkaita, mutta kirjallinen arvo ei nouse kovin korkealle. "Parvekejumalat" kertoo nuoresta Suomessa asuvasta somalitytöstä Aniksesta, joka haluaa elää maallista elämää ihastumisineen ja kotibileineen. Aniksen rinnalle nostetaan toinen tarina, kertomus suomalaisesta nuoresta naisesta Alla-Zahrasta, joka kääntyy islaminuskoiseksi, pukeutuu huiviin ja katkaisee välit lapsuudenperheeseensä. Kirjassa käydään läpi tyttöjen sukupuolielinten silpomiset, halal-ruoka ja maahanmuuttajien asema. On huolestuneita kouluttamattomia somaliäitejä ja boheemeja lapsistaan piittaamattomia taiteilijaäitejä. On raiskauksia ja päälle sylkemistä, nuorta rakkautta ja ilmastonmuutosta. Kirja on niin kiinni ajan hengessä ja ottaa kantaa niin moneen suuntaa, että on vaikea kuvitella kirjan elävän vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Ei se tietenkään haittaa, tässä hetkessä eläviä kirjoja tarvitaan niitäkin.

Kirjan suurin ongelma onkin valitettavasti sen kieli. Olen itsekin jo yli kolmekymppinen enkä suinkaan mikään teini enää, mutta en vaan usko, että tämän päivän teinit puhuvat näin. Erityisesti kirjan alkupuolella kieriskelin kiusaantuneena ja myötähäpeissäni. Esimerkiksi tämä 14-vuotiaan somalitytön suusta (Alla H:lla viitataan siis Allahiin): ”Minulla on viime ainoina ollut vähän hankalaa Alla H:n kanssa. Se on niin übertiukka ukkeli. Meillä kahdella ei oikein synkkaa.” Kirja myös vilisee sellaisia sanoja kuin ”ultrakielletyt ajatukset”, joiden liioittelevuus vie niiltä voimaa. ”Kielletyt ajatukset” olisi loppujen lopuksi paljon voimakkaampi ilmaisu kuin ”ultrakielletyt ajatukset”. Sääli, ettei kirjailija itse näytä luottavan sanojensa voimaan.

Eräs kirjan lukenut tuttavani sanoi, että hänen mielestään oli jokseenkin epäuskottavaa, että Anis oli melkein kuin Sonja O. Ongelma ei mielestäni ole se, etteikö teini-ikäinen somalityttö voisi olla yhtä kiukkuinen ja kiimainen kuin Sonja O. aikoinaan. Mutta 2010-luvun tyttö ei vaan puhu samanlaista slangia kuin 1980-luvun Sonja, oli sitten suomalainen tai somali. Se oli mielestäni ehdottomasti kirjan suurin puute. Teksti ei vain ole uskottavaa.

Jäinkin miettimään sitä miksi Snellman halusi kirjoittaa juuri teinitytöstä? Kyllähän näitä tärkeitä teemoja voisi käydä läpi myös kahden keski-ikäisen naisen kautta. Toinen voisi olla esim. avioerostaan toipuva suomalaisnainen, joka kiinnostuu islamista ja toinen keski-ikäinen ison somaliperheen äiti, joka alkaa kaivata maallisempia vapauksia. Ehkä sellainen kirja olisi onnistunutkin paremmin ja siitä olisi tullut uskottavampia ja kiinnostavampi, sillä ainakaan tällä kertaa nämä Snellmanin teinitytöt eivät minua vakuuttaneet.

Mutta toistan vielä sen mitä alussa sanoin: on hienoa, että joku uskaltaa edes yrittää. Sillä nämä teemat ovat tärkeitä. Tietenkin on sääli, jos Suomessa asuvilla teini-ikäisillä somalitytöillä ole muuta ääntä kuin Anja Snellman, mutta onneksi edes hän. Sillä on äärimmäisen tärkeää, että joku muistuttaa, että tyttöjen sukupuolielinten silpomista ja ”kunniamurhia” tapahtuu myös Suomessa. Myös Suomessa asuu tyttöjä ja naisia, jotka on suljettu koteihinsa ja joilta on kielletty kaikenlainen yhteiskuntaan osallistuminen. Näistä asioista on niin vaikea keskustella, kun yleensä heti päädytään jauhamaan sitä samaa vanhaa rasismi-keskustelua. Mutta näistä asioista täytyy keskustella, oli se sitten vaikeaa tai helppoa. Sillä meillä kaikilla on paitsi uskonnonvapaus myös oikeus päättää itse omasta kehostamme. Ja meillä kaikilla on vastuu siitä, että tytöt tässä yhteiskunnassa saavat elää rauhassa vailla minkäänlaista seksuaalista häirintää.

Postauksen alussa oleva juliste liittyy Amnestyn kampanjaan naisten sukupuolielinten silpomista vastaan. Siitä lisätietoja esimerkiksi täällä ja täällä.