Sain vihdoin luettua Lukupiirin tammikuun kirjan eli Kjell Westön "Missä kuljimme kerran" ("Där vi en gång gått"). Täytyy myöntää, että kirjan puoleen väliin asti luku oli tahmeaa. Muistin miksi en tykännyt "Leijat Helsingin yllä" -kirjasta. Mutta loppua kohden tarina imaisi mukaansa ja henkilöistä tuli yhä elävämpiä ja rakkaampia. Täältä voi lukea lisää keskustelua kirjasta ja jostain sieltä löytyy minunkin kommenttini, joten niistä ei nyt enempää. Ennen kaikkea koin, että kirja kuvasi menetettyjä mahdollisuuksia, toiveita, joita ei voinut toteuttaa, koska aika oli väärä ja ympäristö kielsi. Haaveita, jotka eivät toteutuneet, koska ihmiset pelkäsivät liikaa, olivat liian heikkoja ja pieniä. Elämäniloa ja -kiihkoa, joka hautautui sotavuosien ja pettymysten alle.

Jotenkin kirjaa lukiessani tajusin viimein myös sen, että taidan lopultakin olla helsinkiläinen. Olen asunut Tampereella, Joensuussa ja Espoossa sekä välillä ulkomailla ja olen aina ajatellut, etten kuulu oikeastaan minnekään. Kuitenkin tätä Westön kirjaa lukiessani tunnistin kaikki paikat ja tunsin suurta rakkautta kirjan kuvaamaa kaupunkia kohtaan. Myönsin viimein itselleni, että olen asunut tässä kaupungissa kohta kymmenen vuotta ja sitäkin ennen käynyt täällä lukion, vaikka asuinkin silloin vielä Espoon puolella. Olen asunut Kontulassa, Vallilassa, Töölössä, Tammisalossa, Meilahdessa ja työskennellyt vuosien aikana hyvin eri puolilla Helsinkiä. Nämä kadut minä tunnen ja nämä talot ovat rakkaita ja minun kotini, vaikka sitä entisenä joensuulaisena onkin välillä vaikea myöntää. Helsingin kunnallispolitiikka herättä intohimoja, Tampereen kunnallispolitiikasta en tiedä mitään. Hieman samanlainen tunne tuli muinoin lukiessani Antti Mannisen "Puretut talot" -kirjaa. Tunsin melkein kaikki talot ja korttelit ja tajusin olevani helsinkiläisempi kuin luulin.

Kyllä Westön kirja kannattaa lukea. Se kertoo myös paljon historiasta, ajasta ennen toista maailmansotaa. Helsinki 1920-luvulla jazzin pyörteissä. Oma suosikkini kirjan lukuisista henkilöistä oli Lucie, joka oli toverijoukostaan ehkä ainoa, joka todella uskalsi nauttia elämästä, senkin uhalla, että jäisi yksin.

"...siellä kotona on niin paljon sellaista mikä pienentää meitä, ja olen jo joltisenkin varma siitä, että ihminen on parhaimmillaan muukalaisena." (suom. Katriina Savolainen)