Luin vihdoin Riikka Pulkkisen suurta suosiota saavuttaneen esikoisromaanin ”Raja” ja se sai minut jälleen kerran miettimään miten kirjoja oikeastaan tulisi arvostella. ”Raja” on ehdottomasti hyvin kirjoitettuja sitä on erittäin helppo lukea, itse luinkin nuo neljäsataa sivua yhden päivän aikana eikä se tuntunut lainkaan raskaalta. Ja kuitenkin.

Luulen, että en täysin ymmärtänyt kirjan kokonaisuutta. Toinen puoli kirjasta kertoi keski-ikäisen Anjan tarinan ja tuo osa kirjasta oli yksinkertaisesti loistava! Anjan ajatukset ja suunnitelmat pyörivät lähinnä hänen dementiaa sairastavan miehensä ympärillä ja Pulkkisen tapa kuvata elämää sairauden puhkeamisen jälkeen oli todella riipaiseva. Anja tuntui henkilönä todelliselta ja hänen tarinansa oli ehdottomasti tärkeä ja kertomisen arvoinen.

Ongelmaksi minulle kuitenkin muodostui Anjan tarinan kanssa limittäin kulkeva kirjan toinen tarina, joka kertoi lukiolaistyttö Marista ja tämän opettajasta Julianista ja heidän välilleen syntyvästä suhteesta. Tämäkin tarina oli toki hyvin kirjoitettu ja kuvattu, mutta itse en täysin ymmärtänyt miksi se ylipäänsä kerrottiin. Eikö maailma ole jo täynnä tarinoita viattomista seksuaalisuuteensa heräävistä lukiolaistytöistä ja näiden himokkaista opettajista? Luin tarinaa eteenpäin odottaen jatkuvasti, että siinä pian tapahtuisi jonkinlainen käänne, jotakin mikä erottaisi tämän tarinan sadoista samanlaisista, perustelisi itsensä, mutta tuollaista käännettä ei mielestäni missään vaiheessa tullut. Nämäkin hahmot tuntuivat kyllä todellisilta, mutta valitettavsti eivät kovinkaan kiinnostavilta.

Tästä herääkin kysymys siitä miten kirjoja oikeastaan tulisi arvostella? Teksti kulki helposti ja oli täynnä pieniä hienoja huomioita, mutta silti nämä hahmot eivät kiinnostaneet minua tarpeeksi. Mielestäni keski-iän kriisissä kamppailevat, vaimoaan pettävät ja alaikäisten kanssa vehtaavat äijät ovat vain ja ainoastaan kuvottavia ja tylsiä eikä ainakaan tämä kirja muuttanut käsitystäni millään tavalla. Siksikö en tarinasta pitänyt? Koska inhosin yhtä päähenkilöistä? En kuitenkaan ajattele, että kirjoja saisi tai pitäisi kirjoittaa vain mielyttävistä tai moraalisesti oikein toimivista ihmisistä, tietenkään ei! Mutta ehkä jotenkin tulisi perustella miksi tämä limanuljaska olisi niitä muita kiinnostavampi. Tai toisaalta miksi juuri tämän lahjakkaan ja ahdistuneen lukiolaistytön tarina on niitä muita vastaavia kiinnostavampi.

Hmm... Olenkohan minä itse vain kyynistymässä tai tulossa ilkeämmäksi? Kun tuntuu, että tämäkin on jo nähty, niin moneen kertaan! Kun kuitenkin samaan aikaan, tuo kirjan toinen päätarina eli Anjan ja hänen miehensä elämän kuvaus oli ihastuttava, viisas ja koskettava, tietyissä paikoissa jopa täydellisen sydäntäsärkevä. En tiedä, ehkä kirja voi sitten olla tällainenkin, toisaalta tylsä ja vanhaa toistava ja toisaalta ihana ja lämmin, viisas kertomus.