Mä vaan ihmettelen sitä, että kun meillä on kerrankin mahdollisuus elää just sillä tavoin kuin me halutaan, niin sitä vapautta rajoitetaan sitten tiukoilla säännöillä.

Salla Simukan ”Jäljellä” on huima nuorille suunnattu dystopia lähitulevaisuudesta. Jos olisin teininä saanut tämän kirjan käteeni olisin rakastanut sitä ehdoitta ja hehkuttanut kirjaa kaikille ystävilleni. Juuri tämänkaltaisia filosofisia tarinoita rakastin. Niin ja rakastan yhä! Tykkäsin Simukan ”Jäljellä”-kirjasta niin kovasti, etten millään jaksaisi odottaa ensi syksyyn, jolloin kirjaan ilmestyy jatko-osa ”Toisaalla”. Osaltaan odotus johtuu tietenkin myös siitä, että ensimmäisen osan loppuun on kirjoitettu niin piinaava koukku, että vain masokistinen hullu jättäisi seuraavan osan lukematta.

”Jäljellä” sijoittuu siis tulevaisuuden Suomeen, ei tosin kovin kauas eikä kovin erilaiseen maailmaan, mutta kuitenkin pikkuisen vinksallaan olevaan todellisuuteen. Kirjan päähenkilö Emmi on epävarma teini maailmassa, jossa jokaisen tulee löytää paikkansa ja oma erikoisuutensa mieluiten jo ala-asteella. Koulussa jokaisen oppilaan kohdalla selvitetään onko tämä kenties Dramaatikko, Intellektuaali, Atleetikko, Numeerikko, Analyytikko, Aktivisti tai johonkin muuhun lokeroon sopiva lahjakkuus. Oppilaat, jotka eivät osoita erityistä lahjakkuutta tai taipumusta yhtään mihinkään jäävät Potentiaaleiksi ja juuri tällainen on myös päähenkilö Emmi. Mielestäni tämä on hieno kannanotto kirjailijalta maailmassamme, jossa lapsilta ja nuorilta odotetaan varmoja valintoja ja mielellään myös jonkinlaista erityislahjakkuutta jo hyvin nuoresta lähtien. Olemmeko me todella matkalla kohti tuollaista tulevaisuutta?

Emmi kokee olevansa muita huonompi, koska on yhä 15-vuotiana pelkkä Potentiaali. Saadakseen huomiota vanhemmiltaan päättää Emmi karata kotoa. Vain yhdeksi yöksi, vain siksi aikaa, että vanhemmat huolestuvat ja osaavat sitten arvostaa lastaan, kun saavat hänet vihdoin takaisin. Mutta palatessaan takaisin kotiinsa Emmi löytääkin kotinsa tyhjänä. Koko perhe on kadonnut mystisesti, samoin naapurit ja ilmeisesti koko kaupunki. Onko heidät evakuoitu? Vai onko Emmi kenties kuollut ja joutunut jonkinlaiseen välitilaan? Kuinka koko kaupunki (tai kenties koko maailma?) on voinut tyhjentyä? Palaavatko ihmiset koskaan takaisin?

Kuinka elää maailmassa yksin? Voiko totaalisesta vapaudesta nauttia? Ja jos jäljellä on muitakin, voiko heihin luottaa?

Tilanteen outoutta lisäävät myös siellä täällä ilmestyvät Emmille osoitetut sitaatit vanhoista satukirjoista. Pieni Merenneito, Hannu ja Kerttu, Keisarin uudet vaatteet ja Punahilkka… Onko Emmi sittenkin joutunut johonkin näistä menneisyyden saduista? Ja voisiko hän jotenkin pelastaa itsensä tai perheensä noiden satujen avulla?

Minä nautin kovasti kirjasta ja sen maailmasta sekä mahdollisuudesta sukeltaa taas hetkeksi nuortenkirjojen ihanaan maailmaan. Kirjalla on myös hienot nettisivut, jotka löytyvät täältä.

- Luuletko sä, että me saadaan koskaan vastausta tähän maailman tyhjyyteen? Onerva kysyi.

- Mä luulen, että me ollaan se vastaus.

- Mitä sä tarkoitat? Emmi ihmetteli.

- Meidän pitää itse luoda ja löytää tälle kaikelle merkitys. Miettikää nyt. Jos me oltaisiin vielä tavallisessa maailmassa, me pohdittaisiin ihan samaa asiaa. Eli miksi me ollaan olemassa, miksi me ollaan täällä maapaallolla, onko universumissa muita? 

Melkein aina luettuani jonkin Tove Janssonin kirjan olen vakuuttunut siitä, että juuri tämä kirja on niistä se kaikkein paras. Olen täällä blogissanikin useaan otteeseen hehkuttanut, että muumi-kirjoista paras on ehdottomasti ”Taikatalvi”. Tai sitten ”Muumilaakson marraskuu”. Niin, tai sitten ”Muumipappa ja meri”. No, nyt luin taas kerran ”Näkymättömän lapsen” ja tällä kertaa olen tietenkin valmis liputtamaan juuri tämän kirjan puolesta. Itse asiassa olisikin aika loogista, että juuri tämä muumi-kirja olisi se kaikkein paras, onhan ”Näkymätön lapsi”-novellikokoelma ja juuri novellien kirjoittajana Jansson on erityisen nerokas.

Toiseksi pienin homssu ryömi pitkin säleaidan viertä. Välistä se makasi liikkumatta ja tähysteli säleiden lomitse vihollista, sitten se hivuttautui taas eteenpäin. (Suom. Laila Järvinen)

”Kamalaa tarinaa” olen rakastanut lapsesta asti ja kyllä se oli edelleen näistä novelleista paras. Hirmuisen pelottava kertomus toiseksi pienimmästä homssusta, jolla on erittäin ärsyttävä pikkuveli ja hurjan villi mielikuvitus. Tässä novellissa tulee erityisen hyvin esille Janssonin taito kirjoittaa lapsille ja lapsista.

Kaksi vakoilijaa suhahti hernemaan yli heidän kimppuunsa, mutta homssu tappoi ne kiireesti.

Jos kirjailijaa ei tuntisi ja tarinan ”homssut” olisi korvattu tavallisilla nimillä kestäisi lukijalla suhteellisen kauan ennen kuin hän ymmärtäisi mistä tarinassa on kyse.

- Kuule, sanoi pikkuveli ojan reunalta. Minä tahdon mennä kotiin.

- Sinä et pääse enää koskaan kotiin, sanoi  hänen veljensä synkeästi. Luusi vaalenevat preerialla, ja isä ja äiti itkevät kunnes hukkuvat kyyneliin, eikä mistään tule mitään, ja sitten hyeenat ulvovat kaiken yllä.

Tove Janssonilla on kyky kirjoittaa kamalia. Juuri sellaisia kamalia asioita, joita ainakin minä leikin koko lapsuuteni. Janssonin lasten maailma kuhisee orpoja, kummituksia ja liejukäärmeitä. Koko ajan eletään toden ja mielikuvituksen rajalla ja siitä minkä itse keksii voi milloin tahansa tulla totta.

Täällä kulkevat myöhään yöllä suuret kummitusvaunut isoin raskain pyörin. Kuuluu, kuinka ne tulla vyöryvät kaukaa, mutta niiden ajajaa ei tiedä kukaan…

- Voi ei ! puuskahti homssu väristen. Hän pelästyi äkkiä, ja säikähdys levisi vatsanpohjasta ylöspäin. Äsken ei vielä ollut ollenkaan vaunuja, kukaan ei ollut kuullut niistä puhuttavankaan. Sitten hän ajatteli niitä, ja heti ne olivat olemassa. Ne odottivat jossakin kaukana vain pimeän tuloa vyöryäkseen esille.

Mutta silti kaiken kamalan jälkeen, liejukäärmeiden ja elävien sienien muuttuessa liian pelottaviksi tulee paikalle homssun isä ja vie toisiksi pienimmän homssun kotiin syömään jälkiruokaa. Juuri tämä kauhun ja lohdun tasapaino tekee Janssonin lastenkirjoista niin voimakkaita ja tärkeitä.

Toinen valtavan ihana novelli on tietenkin ”Hemuli joka rakasti hiljaisuutta”. Tulen itse hyvin isosta perheestä ja pystyin helposti samaistumaan tähän hemuliin:

Hänellä oli aivan kauhean suuri suku, loputon määrä suuria, meluavia, puheliaita hemuleja, jota läimäyttelivät toisiaan selkään ja päästivät naurunremakan.

Hemuli itse ei muuta toivo, kuin mahdollisuutta jäädä eläkkeelle ja vetäytyä yksinäisyyteen.

- Enkö minä jo kohta tule vanhaksi? Kysyi hemuli kerran päivällispöydässä.

- Vanhaksi?! Sinä? Hänen setänsä huusi iloisesti. Et pitkiin aikoihin. Häntä pystyyn, jokainen on niin vanha kuin itsensä tuntee.

- Mutta minä tunnen itseni kauhean vanhaksi, hemuli sanoi toiveikkaana.

- Höpö, höpö, sanoi setä. Tänä iltana meillä on mielen piristykseksi ilotulitus, ja torvisoittokunta saa soittaa auringonnousuun asti.

Lopulta hemuli saa vakuutettua sukulaisensa siitä, että hän haluaa yksinäisyyttä ja hänelle lahjoitetaan isoäidin vanha puisto, jonka ihanaan hiljaisuuteen hemuli muuttaa. Mutta vaikkei yksinäisyys sieltäkään löydy, löytyy kuitenkin hiljaisuus.

Mielestäni tässä hemuli-novellissa oli paljon samaa kuin Janssonin toisessa, aikuisille kirjoitetussa novellissa ”Kevyt kantamus”. Siinä (muistaakseni, lukemisesta on jo aikaa) vanhempi mies on lähtenyt matkalle yksin, tarkoituksenaan kulkea kevyesti ja vailla sitoumuksia. Mies ei halua turhaa tavaraa eikä ihmissuhteita. Mutta hyvin pian käy ilmi, ettei mies pysty tällaiseen itsenäisyyteen. Vähitellen hän kiinnostuukin muista matkustajista, päätyy (ensin vastahakoisesti) kuuntelemaan heidän tarinoitaan ja pikku hiljaa liikuttuu ja alkaa kantaa vastuuta noista muista. Jotakin samaa yrittää tämä hiljaisuutta rakastava hemuli. Hän tahtoo eroon äänekkäistä sukulaisistaan, jotka ovat aina vaatimassa jotakin, kutsumassa hauskanpitoon ja seurustelemaan, mutta saadessaan mahdollisuuden yksinäisyyteen, ei hemuli kuitenkaan pysty täydelliseen yksinäisyyteen ja muista piittaamattomuuteen. Onneksi hemuli oppii silti asettamaan edes jonkinlaisia rajoja. Pienten homssujen mieliksi hemuli suotuu rakentamaan puutarhaansa huvipuiston, mutta nimeää sen ”Hiljaisuuden puistoksi”, jossa saa kyllä pitää hauskaa, mutta meluta ei saa. No, ehkä kuitenkin nauraa hiukan ja hyräillä.

Minua tämä hemuli-novelli kosketti kovasti. Kaiken sen perusteella mitä olen lukenut Tove Janssonista itsestään, hän varmaankin koki itsensä toisinaan tällaiseksi hemuliksi. Jansson kaipasi hiljaisuutta ja rauhaa, mutta maailmankuuluna kirjailijana hänen oli vaikea sellaista löytää. (Tätä samaa teemaa käsiteltiin muuten myös kirjassa ”Kunniallinen petkuttaja”.) Myös minä olen miettinyt näitä teemoja omassa elämässäni viime vuosien aikana. Kuinka löytää tasapaino yksinäisyyden ja sosiaalisuuden suhteen ja miten asettaa rajoja muille loukkaamatta heitä? Rakastan valtavasti isoa ja hullua perhettäni, mutta kun meitä sisaruksia on yhteensä yhdeksän(!), on sukulaissuhteiden hoitaminen aina vähän kiemuraisempaa kuin niillä, joilla on yksi tai kaksi sisarusta. Läheiset ystäväni ovat muuten pariinkin otteeseen vihjanneet, että ehkä minä päädyin asumaan ulkomaille juuri siksi, että saisin edes pientä etäisyyttä tuohon loputtomaan määrään suuria, meluavia, puheliaita hemuleita. Niin tai näin, haluan luottaa siihen, että minä, tämän hiljaisuutta rakastavan hemulin lailla, opin vähitellen oikean suhtautumistavan sukulaisiini. Kuten hemuli lopulta huokaisee:

Voi, kuinka pidän sukulaisistani. Eikä minun tarvitse enää edes ajatella heitä.

”Näkymättömän lapsen” kaikista novelleista voisi kirjoittaa pitkältikin, mutta minä haluan mainita tässä lyhyesti vielä yhden. Novellin ”Sedrik” annoin kerran matkalukemiseksi tärkeälle ihmiselle ja tuo novelli teki meistä entistä läheisempiä. Tarina kertoo Nuuskamuikkusen äidin tädistä, joka nuorena haaveili matkustavansa pitkin Amazon-virtaa, mutta vuosien kuluessa unohti haaveensa ja päätyi keräämään ympärilleen kauniita esineitä. Viisas ja hauska satu, jota suosittelen kaikille!

 Hyvää joulua ja onnellista vuotta 2012 kaikille blogini lukijoille!

(Kuva Ilon Wikland, Astrid Lindgrenin kirjasta "Melukylän joulu")

- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi. 

Yksi parhaita jouluklassikoita on ehdottomasti Tove Janssonin "Näkymätön lapsi" -kokoelman viimeinen novelli "Kuusi". Siinä muumiperhe herätetään kärttyisesti keskellä talvea, koska muita ärsyttää, että muumit vain nukkuvat eivätkä hössötä ja juokse muiden tavoin kiireisinä ympäriinsä. Kukaan ei ehdi kertoa mikä tämä pelottava joulu oikein on ja miksi se tulee, mutta jotain hirveää sen täytyy olla, kaikki kun muut ovat niin tavattoman paniikissa. Muumit yrittävät sitten tehdä oman osuutensa ja hankkivat parhaansa mukaan tulevalle joululle sopivia lepyttelylahjoja ja -ruokaa.

- Nyt teidän on oltava hiljaa hetkinen, että saan miettiä, sanoi Muumipeikon isä. Jos kerran kuusi on laitettava niin kauniiksi kuin suinkin, niin tuskinpa sitä pidetään piilopaikkana. Varmaan sillä lepytetään sitä vaarallista. Minulle alkaa jo valjeta. 

Täälläkin alkaa jo valjeta. On vihdoin aika unohtaa kiire ja antautua joululle. Ehkä jo tänä iltana voimme huokaista Muumimamman tavoin:

- Nyt minä olen hiukan uninen, sanoi Muumipeikon äiti. Enkä minä jaksa enää ajatella, mitä tämä kaikki oikein merkitsee. Mutta hyvin se näyttää sujuvan. (suom. Laila Järvinen)

Hyvää joulua!

Kotitonttu kyllä tiesi, miltä tuntui, kun joulupukki suuttui. Jokaisen kotitontun oli aina kerran vuodessa käytävä viran puolesta pohjoisessa. Pääkonttorissa oli pakko ilmoittautua, tehdä selostus työn hoidosta ja luonteesta. Ja täyttää vaikka minkälaisia kaavakkeita. (…) Vaikka ei joulupukki aina vihainen ollut, suuren firman johtajalla vain oli kaikenlaisia huolia.

Hannu Mäkelän kirja "Tonttu joka pelkäsi joulua" kertoo kotitontusta, jota stressaa, että hänen täytyy tehdä joka vuosi yhä vaativaisempien lapsien joululahjat. Tonttu pelkää joulua vuosi vuodelta enemmän ja epäile pystyykö enää saavuttamaan lasten ja joulupukin hänelle asettamia tavoitteita, kun ei osaa nikkaroida puhuvia robotteja tai tietokonepelejä. 

Kirja on hauska ja kekseliäs. Siinä käännetään monta jouluun liittyvää teemaa ympäri ja erityisesti itse joulupukki esitetään melkoisena hirmuvaltiaana. Samalla kirja on kuitenkin hiukan liian opettavainen omaan makuuni. Kirjan opetus on suunnilleen se, että lasten tulisi edelleen leikkiä pelkillä puuhevosilla ja nukeilla eikä toivoa nykyaikaisia hömpötyksiä. Olen vähän allerginen tällaisille "ennen-kaikki-oli-paremmin" -saarnoille, joten en innostunut kirjasta mitenkään hurjasti. Toisaalta Camilla Mickwitzin kuvitus on kuitenkin aina yhtä ihanaa, joten ihan vain sen vuoksi kirja kannattaa lukea. Ja ehkä näin joulun alla ei bloggaajankaan tarvitse ottaa kaikkea niin kovin vakavasti ja kirjasta voi nauttia, vaikka sen opettavaisuus vähän ärsyttäisikin.

Jos Suomessa joulukirjoja on tehtaillut erityisesti Mauri Kunnas, on norjalaisten lasten joulukirjailija ennen kaikkea Alf Prøysen. Suomessa mies tunnetaan erityisesti "Eukko Pikkirilli" -kirjoistaan, mutta Norjassa hänen suurimmat hittinsä ovat joululauluja ja -kirjoja. Yksi klassikkokirjoista on hieno "Snekker Andersen og Julenissen", joka kertoo puuseppä Andersenista, joka törmää jouluaattoma ihan oikeaan Joulupukkiin. Andersen sopii Joulupukin kanssa, että kun pukki vierailee Andersenin kotona ja tuo lapsille lahjoja, niin Andersen piipahtaa vuorostaan Joulupukin kotona. Siellä kun ovat lapset jo monena vuonna odottaneet, että voi kun se puuseppä Andersen tulisi tänä vuonna ja toisi lahjoja! Ja voi sitä riemua, kun Andersen vihdoin saapuu ja nikkaroi Joulupukin lapsille kelkkoja ja nukensänkyjä! Kirja on hauska ja sen pohjalta tehtyä hienoa nukketeatteria esitetään joka vuosi Oslo Nye Teaterissa. Kirjan tarinan voi katsoa ja kuunnella norjaksi täältä.

Norjasta löytyy monia samoja joululauluja, joita Suomessakin, mutta myös muutama suuri hitti, joita Suomessa ei lauleta. Näistä valtaosa on juuri herra Prøysenin kirjoittamia. Yksi tunnetuimpia on "Julekveldsvise", josta on tehty kirjakin. Laulussa kerrotaan, että lattiat on pesty ja nyt kun pikkuvelikin nukkuu on äidillä hetki aikaa istahtaa alas ja kertoa lapsille jouluntähdestä ja siitä, kuinka tähti ensimmäistä kertaa ilmestyi taivaalle. Tuon joululaulun voi kuunnella täältä Alf Prøysenin itsensä laulamana. Oman charminsa näihin vanhoihin lauluihin antaakin juuri Prøysenin ääni ja nämä ihanasti entisajoilta suhisevat äänitykset.

Mielestäni tällaiset laulujen pohjalta tehdyt kuvakirjat ovat todella hauska idea! Toinen samanlainen on "Musevisa", joka kertoo jouluun valmistuvasta hiiriperheestä. Ensimmäinen säkeistö alkaa varauksella, että jos kukaan ei jää tänä vuonna hiirenloukkuun, niin sitten voimme taas kaikki juhlia yhdessä joulua. Tämä kirja on muuten suomennettukin joskus aikoinaan nimellä "Hiirten jouluaatto" ja Lastenkirjahyllyssä kirja esiteltiin viime jouluna. Esittely löytyypi täältä. Muutama vuosi sitten Norjassa kohistiin, kun arkistojen kätköistä löytyi vanha äänite, jossa itse herra Prøysen lauloi "Musevisan" viimeisen salatun säkeistön, jossa kerrotaan kuinka koko hiiriprhe jäikin lopulta kiinni hiirenloukkuun eikä niistä yksikään voi enää koskaan juhlia joulua. Onneksi kyseessä oli vain herran huumorimielessä tehty pilailuversio, mutta kyllä siinä norjalainen perusturvallisuus hetken ajan horjui...

Lisää Astrid Lindgreniä! Ehdoton jouluklassikko on tietenkin Lotta-sarjan "Lotta osaa mitä vain", jossa neuvokas Lotta hankkii perheelle joulukuusen, vaikka kuuset ovat kaupungista loppuneet. Tämän kirjan 70-lukuhenkiset kuvat muistan hyvin omasta lapsuudestani ja jälleen kerran hehkutan Ilon Wiklandia! Kaikki on niin kaunista, iloista ja kodikasta! Vaikka mahtuu kirjaan toki dramatiikkaakin. Muistan hyvin kuinka hirveän kamalaa oli, kun Lotta heitti vahingossa roskiin oman rakkaan possunsa! Onneksi sekin saatiin nopeasti takaisin. Monissa Lotta-kirjoissa käsitellään muuten samoja teemoja. Jotakin tärkeää menee rikki tai hukkuu, jotakin halutaan, saadaan, kadotetaan, löydetään uudestaan. Ja ihan lopuksi Lotta pelastaa kaiken, joulunkin. Lukijalle jää tunne, että kaikki järjestyy ja Lottaan samaistuvan lapsilukijan itsetunto kasvaa taas hippusen suuremmaksi. Voi kun tästä otettaisiin pian uusi painos!

Pyllymäen pitkän ja luistavan

aina toivon sinun sen muistavan.

Ja täytyy huomata tärkeitä seikkoja:

mäessä saadaan kupperiskeikkoja.

Oi Uppis! Luulen melkein, että ensi vuosi 2012 tulee olemaan vuosi, jolloin tyttäreni tutustuu Elina Karjalaisen Uppo-Nalleen. Tykkäsin lapsena Uppo-Nallesta valtavasti. En todellakaan ole lukenut kaikkia lähes kolmeakymmentä Uppis-kirjaa, mutta aika monta kuitenkin. Sitä paitsi kuvittaja Hannu Taina on yksi suosikkejani. Ja Uppo-Nallen parhaan ystävän nimi on Reeta! Kupperiskeikkoja vaan teille kaikille!

Meren puolella, hieman lännempänä, hyppeli pieni orava umpimähkään sinne tänne lumessa. Hän oli oikein höpsy pieni orava; ajatuksissaan hän sanoi itseään aina "oravaksi, jolla on kaunis häntä".

Muuten hän ei ajatellut usein eikä pitkää aikaa. Hän pikemminkin tunnusteli ja nuuhki. Juuri nyt hän oli tuntenut, että patja hänen pesässään alkoi käydä liian kovaksi, ja oli parhaillaan ulkona etsimässä uutta.

(…)

- Ihmeellistä, sanoi orava hämmästyneenä. Tuota pahvilaatikkoa ei ollut täällä aikaisemmin. Tässä on varmasti jotakin vinossa. Tai sitten tämä on kokonaan väärä luola. Tai minä olen ehkä väärä orava, mutta sitä en oikein uskoisi.

Hän näperi laatikon kannesta kulman auki ja pisti päänsä sisään.

(…)

Mutta äkkiä joku yritti purra oravaa käpälään.

(…)

- Oletko sinä aivan viisas!?! sanoi pikku Myy.

- En, en ollenkaan usko, vastasi orava.

- Nyt sinä olet herättänyt minut, jatkoi pikku Myy ankarasti. Ja olet syönyt minun makuupussini. Mitä sinä oikein puuhaat?

Mutta orava oli niin ällistynyt, että unohti jälleen patjan.

Pikku Myy tuhahti ja tuli kokonaan ulos pahvilaatikosta. Hän laski kannen sisarensa päälle ja meni koettamaan lunta.

- Vai niin, tältä se siis näyttää, hän sanoi. Kaikkea ne keksivät. - Hän laittoi heti lumipallon ja heitti sillä osuvasti oravaa.

Sitten pikku Myy lähti luolasta ulos tarkistamaan talvea.

(Suom. Laila Järvinen) 

Olen jo aikaisemmin tänä syksynä kirjoittanut Tove Janssonin "Taikatalvesta" (löytyy täältä), mutta kirja on niin hieno ja täynnä hauskoja ja viisaita lauseita, että lainaisin sen mielelläni tänne blogiini ihan kokonaan. Tosin ehkä on kuitenkin helpompaa, että menette kirjastoon ja luette sen itse. Parempaa talvikirjaa ei löydy. 

Täältä kannattaa muuten lukea "Taikatalven" Helsingin Sanomissa vuonna 1957 ilmestynyt arvio. Kiinnostava ajankuva sekin. 

Astrid Lindgrenin "Tallin joulu" on yksi niitä kaipaamiani kirjoja, joissa esitellään lapsille uskonnollisia kertomuksia ilman tunnustuksellista painotusta. "Tallin joulu" kertoo tietenkin klassisen jouluevankeliumin tarinan, tosin tällä kertaa tallin eläinten näkökulmasta. Kirja on kaunis ja pidän kovasti Harald Wibergin nostalgisesta ja rauhallisesta kuvituksesta. Kirjan avulla tarina Jeesuksen syntymästä tulee lapselle tutuksi, mutta ainakaan meidän norjankielisessä laitoksessamme ei mainittu sanallakaan Jumalaa eikä edes itse Jeesusta. En sano, että joulusta tulisi karsia pois kaikki uskonnollisuus, toki tunnustuksellisiakin kirjoja tarvitaan, mutta olen sitä mieltä, että myös tällaisille neutraaleille kirjoille olisi tilausta. Tällaisen kirjan avulla jokainen vanhempi voi itse tarinan lopuksi kertoa tai jättää kertomatta lisää tarinan pienestä vauvasta ja tähdestä, joka syttyi taivaalle tallin ylle. 

Hauska yksityiskohta on myös se, että kuvituksesta käy ilmi, että tarina ei tapahdukaan Beetlehemissä, vaan vanhassa ruotsalaisessa (?) tallissa lumisena talviyönä. Näin joulun tarinasta tulee lapselle vielä tutumpi. 

Jo kauan ennen Joulupukkia oli tonttu mukana joulun vietossa. Joulua tietysti vietettiin Kristuksen syntymisen muistoksi mutta se oli myös viljavuoden lopettamisen juhla eikä silloin talon hyvää haltijaa saanut unohtaa; siitähän juuri riippui millainen sato oli ollut ja millainen se seuraavana vuonna tulisi olemaan.

Mauri Kunnaksen "Suomalainen tonttukirja" on joka kodin ehdoton klassikko. Sieltä löytyvät kotitontun, saunatontun ja myllytontun tarkat tuntomerkit ja neuvot siitä kuinka pitää tontut tyytyväisinä. Jouluna kannattaa siis muistaa jättää runsaasti ruokaa myös tontulle eikä löylyjäkään saa käyttää loppuun ennen kuin tonttu on ehtinyt saunoa. Muuten voipi ensi vuonna käydä kalpaten…

Myös Kunnaksen muut joulukirjat ovat ehdottomia klassikoita! Meiltä löytyy vain tämä "Suomalainen tonttukirja", mutta ehkäpä joulupukki tuo meille vielä joskus vaikkapa tämän kokoelman.

Tuntuu hieman kummalliselta mennä vieraisille omaan nukkekotiinsa. Kaikki näytti kovn suurelta ja oudolta (…) mutta siihen tottui pian. 

Mahduimme kaikki mainiosti ruokasalin pöydän ääreen. Lautasia ja lasejakin riitti jokaiselle. Sitten isoäiti Vaaksanheimo luki adventtitekstin ja rouva Vaaksanheimo kantoi ruoan pöytään.

Paistina oli kokonainen nakkimakkara, emmekä jaksaneet syödä siitä puoliakaan. Oli puolikas perunaa, joka oli pilkottu kuutioiksi, ja minä söin niitä ainakin kolme. Kokonaista hernettä en mitenkään jaksanut syödä ja lipeäkalan hitunen teki myös jo tiukkaa.

Sitten oli vielä riisipuuroa, herkkuani, ja pistelin poskeeni kokonaisen riisiryynin.

Yksi lapsuuteni rakkaista kirjasarjoista on tietenkin Marjatta Kurenniemen kirjoittama sarja Onnelista ja Annelista. Kirjassa "Onnelin ja Annelin talvi" tyttöjen luokse muuttaa aseumaan ihan hirmuisen pieni perhe, herra ja rouva Vaaksanheimo sekä heidän lapsensa. Vaaksanheimo-parat asuivat aikaisemmin aivan erinomaisessa asunnossa kiviaidassa "varsin kaukana täältä", mutta sitten tietä levennettiin ja kiviaita purettiin pois. Siinä menivät pikkiriikkiset perintöhuonekalut ja herra Vaaksanheimon miniatyyrinen kirjasto sen sileän tien.

Onneksi Vaaksanheimot kuitenkin pääsevät asumaan väliaikaisesti Onnelin ja Annelin nukkekotiin. Ja onneksi tyttöjen naapurissa asuvat Tingelstiina ja Tangelstiina, joiden yllätyskana on muninut aivan erikoisen munan. Sen avulla Onneli, Anneli ja kaikki Ruusukujan muutkin asukkaat muuttuvat hekin aivan pikkiriikkisiksi ja mahtuvat nukkekotiin viettämään joulua yhdessä Vaaksanheimojen kanssa.

Ja äkkiä (…) juoksi sorkat kopsaten pieni valkoinen poro vetäen perässään pulkkaa, jossa istui ilmielävä punahiippainen ja valkopartainen joulupukki - ei: joulupikku!

- Onko täällä ollut kilttejä lapsia? joulupikku kysyi sidottuaan poron portaan pieleen.

Oi Onnelin ja Annelin ihanaa pientä joulua nukkekodissa! Ja lahjoja jakava joulupikku! Jos vielä joskus löydän jostain yllätyskanan, niin lähden samantien juuri näihin joulujuhliin!

(Kuvitus tietenkin ihanan Maija Karman.) 

Kuka tuntee joulupukin?

WSOY:n kokoelmasta "Topeliuksen satuhelmiä" löytyy useitakin talveen ja jouluun liittyviä tarinoita ja runoja. Oma tyyttäreni on vielä liian pieni pitkille tarinoille, mutta itse tykkään lueskella näitä Zacharias Topeliuksen klassikoita aina silloin tällöin. Yksi tarinoista kertoo meille todellisen joulupukin historian. Tarinan alussa kertoja haastaa lukijan miettimään mistä joulupukki on oikein lähtöisin.

Kuka joulupukki sitten on? Niin, jospa sen tietäisi! Lyön vetoa kolmekymmentä pussillista rusinoita yhtä vanhaa luumunkiveä vastaan, että sinä et osaa sanoa minulle kuka joulupukki on. Jos sinä tiedät sen, niin voitat ne kolmekymmentä pussillista; mutta jos sinä et tiedä sitä ja minä tiedän, niin minä olen voittanut sinulta luumunkiven. Enkä vain kiveä vaan myös luumupuun, joka siitä kivestä kasvaa. Enkä vain puuta vaan kaikki ne luumut, jotka aikaa myöten siinä puussa kasvavat. Enkä vain kaikkia niitä luumuja, jotka kasvavat siinä puussa, vaan kaikki ne puut jotka kasvavat näistä luumuista ja kaikki ne luumut, jotka voivat kasvaa näissä lukemattomissa puissa ja kaikki ne puut ja luumut jotka aikojen kuluessa voivat kasvaa näistä lukemattomista luumuista - sanalla sanoen kaikki luumut. Luulen, että mietit asiaa.

Mahtava aloitus sadulle! Mutta kuka kumma joulupukki sitten on? Kannattaa tietenkin lukea itse Topeliuksen sadusta, mutta jos et pelkää spoilereita niin voin sen tässä paljastaa:

Tallissa aasien joukossa seisoi pukki, jolla oli lämmin ja tuuhea turkki mitä pehmeintä villaa. Maria sanoi pukille: - Hyvä ystävä, anna minulle vähän villoja suuresta turkistasi, jotta saisin lämmittää pientä palelevaa lastani!

Mutta pukki oli tyly ja taipumaton. - Oma itse on jokaisen paras ystävä, hän vastasi, - minä tarvitsen itse turkin lämpimikseni. Eikä hän antanut Jumalan äidille yhtäkään suortuvaa yltäkylläisyydestään.

Silloin kuuli tuo kovasydäminen ja itsekäs pukki äänen lausuvan hänelle:

- Pukki parka, et tiedä, mitä olet tehnyt: olet kieltänyt Jumalan pojalta suortuvan omasta yltäkylläisyydestäsi sinä yönä, jona hän syntyi; sen vuoksi pitää sinun tästä lähtien kiertää jokaisena jouluyönä rauhattomana ympäri maailmaa vilussa ja pakkasessa. Turkkisi ei sinua suojele, sinä palelet ja turhaan anot jotain lämmintä suojaksesi. Niin sinun on sovitettava rikoksesi pikku lapsia kohtaan, kunnes heidän rukouksensa vapauttavat sinut.

Niinpä. Jouluöisin kannattaa aina auttaa vastasyntyneitä palelevia lapsia. Jos sellaisia ei kuitenkaan osu vastaan, voi auttamisen suorittaa varmasti myös vaikkapa Unicefin kautta. Ohjeet löytyvät täältä.

Kirjan on kuvittanut Leena Lumme ja kääntäjinä ovat toimineet V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa.

Joulu on hauskaa aikaa, varsinkin Melukylässä. Silloin on varpusillakin mukavaa, sillä me panemme niille joululyhteitä. Ja tietysti myös punatulkuille ja kaikille muillekin nälkäisille pikkulinnuille.

Jouluna Melukylässä lapsillakin on mukavaa, vielä mukavampaa kuin varpusilla.

Yksi parhaita joulukirjoja on ehdottomasti Astrid Lindgrenin kuvakirja "Melukylän joulu" (suom. Kerttu Piskonen). Lindgren on muutenkin kunnostautunut joulukirjojen kirjoittajana, joulua käsitellään lähes kaikissa hänen kirjasarjoissaan. Lindgren taisi siis olla melkoinen joulufani itsekin. Kaikista noista kirjoista tämä kuvakirja on ehkä kuitenkin kaikkein jouluisin. Niin jouluinen, että sen söpöys menee jo melkein yli. Kaikki on niin uskomattoman ihanan kodikasta ja idyllistä, että kirjaa kannattaa vähän säännöstellä, ettei lukijalle iske jouluähky.

Kuvitus on tietenkin ihanan jouluisen Ilon Wiklandin. Voiko elämä enää kodikkaammalta näyttää?

Nytpä pyydänkin apua teiltä lukijoilta! Joulun lähestyessä tajusin, että jossain vaiheessa lähivuosina täytyy varmaan aloittaa tuon lapsiraukkamme uskonnollinen kasvatus. Minä ja mieheni emme itse kuulu mihinkään uskonnolliseen ryhmään, mies on tiukka ateisti, itse olen sellainen leppoinen agnostikko. Valmistuin maisteriksi uskontotieteestä ja erilaiset maailman uskonnot ovat aina kiinnostaneet itseäni. Omassa lapsuudenperheessäni ei juuri koskaan puhuttu uskonnollisista kysymyksistä ja koen, että kaipasin sitä lapsena. Olisin tarvinnut enemmän työkaluja elämänfilosofisten kysymysten käsittelyyn.

Voi toki olla, että oma tyttäreni ei kiinnostu uskonnollisista kysymyksistä sitten yhtään, mutta silloinkin koen, että erilaisten uskonnollisten traditioiden tuntemus on ehdottoman tärkeää ihan vain yleissivistyksen vuoksi. Jotta voisi ymmärtää maailmaa ja ihmisiä on mielestäni tunnettava mahdollisimman laajasti erilaisia maailmankatsomuksia.

Siksipä kysyisinkin osaako joku teistä lukijoista suositella pienille lapsille suunnattuja filosofiasia tai uskonnollisia kysymyksia käsitteleviä lastenkirjoja? En etsi kovin tunnustuksellisia kirjoja, niitä varmasti löytyy paljonkin, vaan kirjoja, joissa ennemminkin kerrotaan ja kuvaillaan erilaisia traditioita, ei niinkään opeteta tiettyä uskontoa ainoana ja oikeana. 

Nuortenkirjoista muistan ainakin Catherine Clementin kirjan "Theon matka", joka oli lähes täydellinen kopio Josten Gaarderin "Sofian maailmasta", tosin niin, että filosofian sijaan kirjassa tarkasteltiin maailman uskontoja. Jotenkin muuten muistelisin, ettei tuo "Theon matka" ollut kirjallisilta ansioiltaan kovin kummoinen, toisin kuin "Sofian maailma", josta tykkäsin teininä kuin hullu puurosta. Mutta molempien kirjojen ideasta pidin paljon. Jotain samantapaista siis pienemmille lapsille?

Lapset ja nuoret ovat täynnä kysymyksiä, joten uskon, että tällaisille kirjoille olisi kovastikin tarvetta. Mutta onko uskonnollisten kysymysten käsittely silti jätetty tyynesti erilaisille uskonnollisille ryhmittymille itselleen? En tiedä. Toivottavasti joku lukijoista tietää enemmän! Kiitos jo etukäteen vinkeistä!

Miksei ihanista lastenkirjoista voisi ottaa uusi painoksia ihan koko ajan? Totta kai uusiakin ihanuuksia julkaistaan säännöllisesti, mutta kun niitä vanhojakin rakkaita on niin paljon ja niiden metsästäminen käy välillä työstä. Muistan hyvin kuinka aikoinaan luin pikkusiskolleni Ulf Nilssonin ja Eva Erikssonin "Pikkusisko Kaniini" -kirjoja ja rakastin niitä teininä vähintään yhtä paljon kuin taaperoikäinen siskoni. Nyt näitä kirjoja ei löydy mistään! Jopa Huuto.netistä niitä on lähes mahdoton saada. Siksipä meillä onkin vain kuvassa näkyvä "Pikkusisko Kaniini ja valtameren aallot". Sarjan puuttuvia osia on vielä ainakin neljä. Höh, lapsi ehtii kasvaa liian isoksi ennen kuin ehdin löytää ne kaikki!

Tuota ainoaa Pikkusisko Kaniini -kirjaa tyttö rakastaakin oikein kunnolla ja osaa kirjan jo ulkoa, lähes sanasta sanaan. Tekstiä näissä kirjoissa on hyvin minimaalisesti ja siksi nämä sopivat erittäin hyvin pienille lapsille, juuri siihen väliin, kun lapsi siirtyy esikirjoista oikeiden kuvakirjojen pariin. Valittelin täällä vuosi sitten, ettei tällaisia vähätekstisiä kuvakirjoja oikein löydy. No, jos joku tällaisia etsii, niin nämä Pikkusisko Kaniini -kirjat sopivat juuri tuohon ikään mainiosti. 

Ja tosiaan, oma kolmevuotiaamme alkaa jo pian olla liian iso näille kirjoille. Voi kun löytäisin muut osat niin kauan kun lapsi suostuu näitä lukemaan!

Niin ja ovathan kaikki yhtä mieltä siitä, että Eva Eriksson on yksi maailman parhaista kuvittajista? Ehdottomasti heti siinä Ilon Wiklandin perässä!

Kukapa ei tykkäisi Viirusta ja Pesosesta? Valitettavasti en muista Sven Nordqvistin hulvattoman hauskoja kirjoja omasta lapsuudestani. Niitä on ilmeisesti alettu suomentaa vasta siinä vaiheessa kun itse olin jo koulussa ja ohi kuvakirjaiän. Nuoremmat sisarukseni sen sijaan lukivat Viirua ja Pesosta kovastikin. Myös suomenruotsalainen ystäväni muistaa kirjat hyvin, hän on lukenut ne 80-luvulla ruotsiksi.

Hyvä, että voin nyt kuitenkin lukea kirjoja tyttärelleni, niin hauskoja ja pöhköjä ne ovat! Ja jos en jostain syystä itse jaksa lukea voin pistää koneeseen Viiru ja Pesonen-DVD:n, jossa kirjoja luetaan ääneen. Kyseessä ei siis ole minkäänlainen animaatio tai liikkuva kuva, vaan yksinkertaisesti Jukka Voutilainen lukemassa ääneen kirjaa samalla kun kamera tallentaa yksityiskohtia kirjan kuvituksesta. Mitään sen monimutkaisempaa ei tarvita, lapsi rakastaa tätä DVD:tä! Voi kun tällaisia löytyisi lisääkin! Usein DVD:iltä löytää köyhempää kieltä kuin kirjoista ja ulkosuomalaisen lapsen äitinä olen melko nipo siitä, että lapsen tulisi kuulla mahdollisimman monipuolista ja vivahteikasta kieltä, ei pelkkiä helppoja fraaseja. Jos tällaisia suoraa kameralle tallennettuja kuvakirjoja löytyisi muitakin ostaisin niitä erittäin mielelläni. Ihan aina ei nimittäin tämänkään äiti jaksa lukea itse.

Norjassa asuessani olen innostunut vertailemaan saman kirjan käännöksiä eri kielille. Meiltä löytyy esimerkiksi useita alunperin ruotsalaisia lastenkirjoja sekä suomeksi että norjaksi käännettyinä. Usein käännökset ovat hyvin samanlaisia, mutta toisinaan niissä on yllättävänkin suuri eroja. Yksi omituisuus oli esimerkiksi eräs Lotta-kirja, jonka norjalaisessa versiossa mainittiin pariinkin otteeseen, että tällä tiellä saa ajaa pyörällä, koska tiellä ei ole autoja. Suomalaisessa käännöksessä ei autoja mainittu millään lailla. Jäin miettimään olisiko norjalaiseen versioon lisätty autovaroitukset jälkeenpäin vai löytyivätkö ne tosiaan Astrid Lindgrenin alkuperäisistä kirjoista, mutta oli jätetty suomennoksesta pois.

Vielä hauskempaa on päästä vertailemaan saman kirjan eri suomenoksia. Esimerkiksi kirjoissa "Hanhiemon iloinen lipas" sekä "Pullero Pallero ja muita loruja" on molemmissa suomennettu vanhoja englantilaisia loruklassikoita. Hanhiemo on tunnetusti Kirsi Kunnaksen suomentama, Pullero Pallero taas Panu Pekkasen. Kunnas ei esittelyjä kaipaa. Olen jo monta kertaa hehkuttanut häntä täällä blogissani ja kertonut, että minulle Kunnas on yksi elämäni tärkeimpiä kirjailijoita. Panu Pekkasesta voidaan kertoa ainakin sen verran, että hän on ollut mukana kääntämässä J.R.R.Tolkienin kirjojen runoja. Nuo Tolkienin runot ovatkin aivan järkyttävän ihania, joten selvästi myös Pekkanen on erittäin taitava suomentaja.

Näissä kahdessa lastenkirjassa ei suinakaan ole pelkästään samoja loruja, mutta silti yhteisiäkin löytyy melkoisesti. Esimerkiksi tämä klassikko:

Oli eukolla muutamalla

kenkä talonaan

ja lapsia sellainen liuta,

ettei ehtinyt laskemaan.

Hän antoi lapsille lientä,

vaan leipää yhtään ei,

hän piiskasi hyvin ne kaikki

ja sitten maata vei.

(Pekkanen)

Kenkätalossa asui eukko,

jolla oli sata lasta

ja elämä puuhakasta:

kolme jyvää hän veteen heitti

ja hyvää velliä keitti.

Sitten hän lapsensa syötti ja niisti,

piiskasi, pesi ja siisti

kunkin vuorollaan 

ja pani nukkumaan.

(Kunnas)

Vaikea sanoa kummasta suomennoksesta pidän enemmän. Molemmat riimittyvät mielestäni hienosti ja rullaavat eteenpäin sujuvasti.

Tyyris Tyllerö/Pullero Pallero -loruissa sen sijaan Pekkanen on mielestäni onnistunut vähän paremmin, vaikka toisaalta Tyyris Tyllerö kuulostaakin nimenä paremmalta kuin Pullero Pallero:

Pullero Pallero aidalla kökötti,

Pullero Pallero maahan mätkähti,

eikä ratsut kuninkaan,

eikä miehet kuninkaan

saaneet Pulleroa ehjäksi uudestaan.

(Pekkanen)

Tyyris Tyllerö muurille kipusi.

Tyyris Tyllerö muurilta lipesi.

Eikä Tyyristä Tylleröä milloinkaan

voi kukaan parantaa.

(Kunnas)

Myös tässä vänkyrän miehen runossa Pekkasen suomennus on mielestäni hauskempi:

Oli väärän vänkyrä mies,

kävi virstan väärää hän

ja väärän lantin löysi

luota veräjän vänkyrän.

Hän osti vänkyrän kissan,

se vänkyrän hiiren sai,

ja väärän vänkyrä talo

oli asunto totta kai.

(Pekkanen)

Oli kerran väärä mies, ja väärä oli kulkutie.

Mies löysi väärän markan väärän koivun juurelta.

Hän osti väärän kissan, joka väärän hiiren vie.

Ja he kaikki asuvat yhdessä, aivan väärässä talossa.

(Kunnas)

Vaikka hienojahan nämä käännökset ovat kaikki. Siksi tällainen vertailu onkin niin hauskaa, kun voi nähdä miten kivoja versioita samasta lorusta saa. Niin samanlaisia ja silti erilaisia. Vaikea näistä on löytää objektiivisesti "parempaa" suomennosta, kyse on makuasioista ja ehkä ennen kaikkea siitä kumpaa versiota itse kuuli lapsena useammin.

Neiti Nupponen/Pikku Elli -loruissa tykkäänkin itse enemmän tuosta Kunnaksen Elli-versiosta, ehkä vain siksi, että höpötin sitä niin usein omalle Elli-siskolleni:

Neiti Nupponen

sylissä kupponen

söi mättäällä viiliänsä,

vaan siihen paikkaan juuri

tuli hämähäkki suuri,

ja hän juoksi pois hädissänsä.

(Pekkanen)

Näetkös pikku Elliä:

hän syö kauravelliä

ja ihan yht'äkkiä

pelästyy hämähäkkiä,

jolla oli pelkästään

ikävä olla yksinään

ja siksi tuli katsomaan

mitä söi Elli tuolillaan.

(Kunnas)

Niin tai näin molemmat kokoelmat ovat täynnä hienosti käännettyjä klassikkoloruja, joiden alkuperäisillä englantilaisilla versioilla ei ole ketään erityistä kirjoittajaa. Lorut on koottu kirjaksi alunperin 1700-luvulla ja niistä luultavasti löytyy monia erilaisia versioita myös englannin kielellä. Kaikki nämä runot jäävät helposti mieleen ja ovat ainakin meidän perheessämme sellaisia, joita tulee höpöteltyä milloin vain arjen lomassa. Rakkain klassikko on tietenkin possu-loru, jota lausutaan lapsen varpaita laskettaessa. Tästä osaan itse ulkoa kolme erilaista versiota, tuon viimeisen version suomentajaa en edes tiedä. Mahtaako joku osata vielä neljännenkin version samasta lorusta?:

Tämä pikku possu meni torille,

tämä pikku possu jäi kotiin vaan,

tämä pikku possu sai paistia,

ja tämä pikku possu ei saanutkaan,

ja tämä pikku possu vinkui ii-ii-ii

koko ajan kotimatkallaan.

(Pekkanen)

Tämä pieni possu meni

ostamaan ruokaa.

Tämä pieni possu sanoi:

"Syökää ja juokaa!"

Tämä pieni possu huusi:

"Perunoita tuokaa!"

Tämä pieni possu

nälissänsä huokaa.

Tämä pieni possu 

itkee suruisasti:

ui ui ui

koko matkan

kotiin asti.

(Kunnas)

Tämä pikku possu lähti markkinoille,

tämä pikku possu kotiin jäädä sai,

tämä pikku possu kävi aterialle,

tämä pikku possu ihan ilman jäi.

Ja tämä pikku possu huusi "Apua!

Eksyn enkä löydä enää kotia!"

(Suomentaja itselleni tuntematon)

Tänä vuonna olen päättänyt varustautua talveen kunnolla. Yritän suggeroida itseni nauttimaan kylmästä, pimeästä ja märästä. Etsin lehdistä kauniita talvisia kuvia, fiilistelen jo nyt lähestyvällä joululla ja viikonloppuna kävin ostamassa itselleni jopa kaksi uutta talvitakkia! Vitamiinikuuri on aloitettu, talven polttopuut ostettu ja takkaakin kokeiltu (tietenkin ensimmäisellä kerralla palohälytin pamahti päälle ja vartiointiliike paikalle…) Myös kynttilöitä ja teetä on osteltu kasapäin. Uskoisin olevani henkisesti jo aika valmis. Jospa tänäkin vuonna selviäisin kevääseen saakka. Jospa tänä vuonna onnistuisin jopa nauttimaan kaikesta pimeydestä, edes vähän.

Jotta varmasti tajuaisin mitä on tulossa luin jälleen kerran Tove Janssonin mahtavan "Taikatalven". On niin lohdullista lukea Muumista, joka herää yksinään keskellä talvea ja inhoaa ja kammoaa talven pimeyttä ihan yhtä paljon kuin minäkin. Tunnistin itseni niin monessa kohtaa.

- Laula sinä vain, mutisi Muumipeikko vihaisena ja itkuun pillahtamaisillaan. - Laula inhottavasta talvesta, jossa on vain mustaa jäätä ja epäystävällisiä lumihevosia ja olioita, jotka eivät koskaan tule näkyviin, vaan piiloutuvat ja ovat kummallisia. Hän tallusti eteenpäin rinnettä ylös potkien lunta mennessään, kyyneleet jäätyivät hänen kuonolleen, ja äkkiä hän alkoi laulaa omaa lauluaan. (Suom. Laila Järvinen)

Mutta kirjassa on vielä muutakin hyvin tuttua. Muumi seuraa kauhistuneena laaksoon saapuvaa ulkoilmaa ja urheilua rakastavaa reipasta Hemulia aivan samalla tavalla kuin minä kauhistelen näitä norjalaisiani. Olen ennenkin vitsaillut, että norjalaisissa on jotakin hyvin hemulimaista ja näin talven kynnyksellä se oikein voimistuu.

- Te voitte asua minun luonani, Muumipeikko sanoi epäröiden.

- Ei kiitos, hemuli vastasi. Se on epäterveellistä ja tukahduttavaa. Minä haluan raitista ilmaa, ja paljon raitista ilmaa. Aletaan heti, ettei aika mene hukkaan. (…) Eikö pakkanen olekin ihmeellistä!

(…)

Hemuli keskeytti kaiken. Alkajaisiksi hän sanoi aina, että ilma tunti ummehtuneelta, ja kertoi miten kylmää ja hauskaa ulkona oli.

Juuri tuollaisia norjalaisetkin ovat. Koko ajan pitäisi olla ulkona ja raittiissa ilmassa. Tekemässä jotain. Puuhaamassa. Sosiaalisesti muiden kanssa. Ja mitä enemmän lunta, sen parempi. Huokaus… 

Mutta lopulta Muumipeikkokin oppii, jos nyt ei nauttimaan talvesta, niin ainakin hyväksymään sen. Ja jokaisen pitkän, pimeän, epäystävällisen talven jälkeen tulee lopulta aina uusi kevät. Siihen minäkin luotan.

- Nyt minulla on kaikki, Muumipeikko sanoi itsekseen. Minulla on koko vuosi.

Vinkkejä siitä kuinka tehdä talvesta ihana ja rakas otetaan vastaan kommenttilaatikossa! Hyvää talven odotusta kaikille!

Sikke ilmaantui kuvioihin, kun erosta oli kulunut puoli vuotta. Ilmaantui ja pinttyi kiinni kuin tahra. Pyöräytti minulle kaksi velipuoltakin tuosta vain. Sen biologinen kello tikitti kuin aikapommin, kun se tapasi isän. Ne löysivät toisensa netin kautta. Netin pitäisi olla kielletty yli 25-vuotiailta. Aikuiset ovat niin vastuuttomia. ("Goa, Ganesha ja minä")

Ihastuin viime syksynä Terhi Rannelan tyyliin, kun voitin Saran arvonnassa kirjan "Amsterdam, Anne F. ja minä". Kirjoitin kirjasta aikoinaan täällä. Viime kesänä lukaisin sitten myös sen kaksi jatko-osaa "Goa, Ganesha ja minä" sekä "Jäämeri, jäähyväiset ja minä" ja tykkäsin niistäkin molemmista niin kovin, että olen päättänyt etsiä käsiini Rannelan muutkin nuortenkirjat.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa kertojana esiintyy Kerttu, joka matkustaa äitinsä kanssa Amsterdamiin. Kertun tyttöystävä Mira on mukana lähinnä Kertun ajatuksissa ja tekstiviesteissä. Seuraavassa Goa-kirjassa päähenkilö on Mira, mutta koska matkalla ovat molemmat tytöt, pääsee Kerttukin ääneen. Viimeisessä Jäämeri-kirjassa taas kertoja on Miran paras ystävä Ilari, mutta myös molemmat tytöt ovat mukana matkalla ja tarinassa. Eli sarjan jokaisessa kirjassa on eri kertoja ja samalla jokaisessa kirjassa tulee matkalle mukaan aina vain lisää väkeä. 

Melkein harmittelen sitä, ettei näitä kirjoja ollut olemassa omassa nuoruudessani, olisin nimittäin varmasti tykännyt näistä teininä. Toisaalta kirjojen nuorten elämä on niin kaukana omasta nuoruudestani, että lukeminen saa pakostakin miettimään syntyjä syviä: Minkälainen nuori minä olisin, jos eläisin nuoruuttani nyt 2010-luvulla?

Olin kauan sitten yläasteella vihreätukkainen eläinaktivisti. Luin paljon, harrastin tanssia ja teatteria ja olin monella tapaa paljon kovanahkaisempi kuin nykyisin. Teknologian suhteen olin äärimmäisen vastahankainen. Avasin ensimmäisen sähköpostinikin vasta parikymppisenä, kun olin jo opiskellut kokonaisen vuoden yliopistossa! (Miten ihmeessä selvisinkin sen ensimmäisen vuoden ilman sähköpostia, ei aavistustakaan…?) Ensimmäisen ikioman tietokoneenikin ostin muuten vasta tämän blogin aloituksen aikoihin, viitisen vuotta sitten, huh! Mutta, jos olisin nyt teini, olisi minulla varmasti jo vähintäänkin oma kone ja Iphone. Kuinka erilaiselta nuoruus näyttäisikään internetin kautta... Eikä minun nuoruudessani ollut edes tositeeveetä! Sitä paitsi opin vasta näistä Rannelan kirjoista mitä J-rock tarkoittaa. (Olinkin jo sitä vähän mietiskellyt. Minussa sana herätti vain mielikuvan jonkinlaisesta Jyväskylässsä järjestettävästä rockfestivaalista, tyyliin Provinssirock…)

Olisin tänä päivänä olisin luultavasti totaalisen epäonnistunut teini. En tajua kuinka ne nykyaikana osaavat olla teinejä, sillä (senkin uhalla, että kuulostan eläkeläiseltä,) maailma ON nykyisin paljon monimutkaisempi kuin 90-luvun alussa. En tiedä, ehkä nuoretkin vaan ovat tosi paljon fiksumpia kuin ennen. No, ainakin nämä Terhi Rannelan kirjan teinit ovat. Ihanaa väkeä!

Elämä on loppupeleissä tosi sarkastinen kaveri. Se on se luokan takapulpetin tyttö tai poika, jolla on omituinen hymy. Se tietää jotakin, mitä kukaan muu ei tiedä, mutta ei toivoakaan, että se paljastaisi salaisuuksiaan. Sen kanssa voi tulla toineen ja jopa ystävystyäkin, mutta se ei koskaan päästä ketään lähelleen. Juuri kun siitä alkaa pitää ja siihen uskaltaa luottaa, se pistää välit poikki ja sanoo: ähäkutti, menitpä halpaan! Älä ole liian sinisilmäinen. ("Jäämeri, jäähyväiset ja minä")